Haasteina valokuvaus ja ekologisuus

Olisi huippua, jos olisin jaksuihme, joka jaksaisi kaiken! Jaksaisin (fyysisesti raskaassa) töissä käymisen ja suurperhearjen pyörittämisen lisäksi vielä päivittää blogia sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin ja mitä tietenkin myös suunnittelin silloin kun blogin pyöräytin käyntiin... Kerta toisensa jälkeen huomaan kuitenkin olevani jaksamiseltani ns normaali, ja niin vain käy että blogi painautuu ajoittain unholaan kaiken muun alle.

Kuten vaikkapa retkeilyn ihanassa sunnuntai-ilmassa:

Kuva tosin jo edelliseltä sunnuntailta, mutta nytkin (eilen sunnuntaina kuin myös tänään maanantaina) ollaan saatu nauttia fantastisesta ilmasta; näin hyytävän ja märän kesän jälkeen näistä loppukesän lämmöistä osaa tosiaan nauttia.

Nyt kuitenkin olen täällä kirjoittamassa taas! Ja mielessäni on kaksi päivänpolttavaa sekä haastavaa asiaa, joista ensimmäinen on blogivalokuvaus:

Olin suunnitellut ottavani blogiin mahtavia kuvia, joissa suomalainen mies työskentelee hiki otsalla karehtien ja työkalut soiden. Valitettavasti kuitenkin tämä arki on pitänyt minut hyvin pitkälti poissa työmaalta silloin kun siellä on tapahtunut, ja olen päässyt pistäytymään paikalla vain hyvin satunnaisesti pikaisilla katsastusreissuilla.

Ja... Rakennustyömaa nyt ei ole mikään visuaalisesti kovinkaan inspiroiva. Katsokaa vaikka tätäkin maisemaa:

Itse asiassa tässä kuvassa on sittenkin puolensa, ainakin kivoja valoja ja varjoja...

Tai tätä:

Mukavaa edistystä näistä kuvista toivottavasti välittyy.

Toinen haaste, mikä on viime aikoina askarruttanut mieltäni, on niin sanottuihin ekotaloihin liittyvä pulmallisuus. En oikein nyt muista, mitä olen tästä teemasta kirjoitellut aiemmin - jos mitään - mutta meidänkin talolla on ekologista filosofiaa pohjalla. Hirret tietty on ekoja, ja puutalo muutenkin. Lisäksi ala- ja yläpohjaan on tulossa niin paksusti eristettä, että tavoitteena on, nooh, olla eko.

Suhteellisen usein törmää eri medioissa niin sanottuun ekotaloon, joka mielestäni ei ole ekotalo ollenkaan, vaan lähinnä luksustalo. Nimittäin usein näissä hienoimmissa ekotaloissa unohdetaan täysin asuinneliöiden vaikutus asumisen ekologisuuteen. Eli mitä enemmän lämmitettäviä neliöitä ja kuutioita täällä pohjoisen oloissa on, sitä vähemmän voidaan ekologisuudesta mielestäni puhua. Koska vaikka talo olisi miten tiiviiksi tehty, vie lämmittäminen silti energiaa. Ja jos asuinneliöitä per henkilö on tuhottomasti, on ekologisuudesta tingitty paljon.

Paha tietty puhua näin, kun joudutaan joka tapauksessa tekemään neliöitä suuren perheen tarpeisiin. Meidän perheen elämäntavassa keskeistä on myös taloudellisuus ja tämän myötä tulee samalla kuin itsestään tiettyjä ekoratkaisujakin. Esimerkiksi nyt teemme mahdollisimman vähän niitä neliöitä, ja tämä on osin raha-asioiden sanelemaa, mutta myös ekoajattelumme tykkää tästä.

Ekologinen vaahtera

Alakertaan tulee himpun alle sata neliötä, ja lisäksi yläkerran parvi-ullakkohuonetsydeemiin pari pikkuista huoneen tapaista. Meillähän on perhetilanne siinä vaiheessa, että lapsia vanhimmästa päästä alkaa pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa, nyt kesän alussa sanoisin vanhimman lapsen jo muuttaneen kotoa, mutta hän tulee toivottavasti (ulkomailla opiskelun myötä) viettämään vielä pitkään lomat kotona. Muiden muuttovauhdista en luonnollisestikaan osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, mutta tietenkin toivoisin, että isoimmatkin ehtisivät asua vielä pitkään tässä talossa.

Sitten kun jossain vaiheessa tilaa kenties alkaa olla meille jopa yli tarpeen, on aika harkita ratkaisuja taas uudelleen. Itse suunnittelen aina välillä sellaista, että talon yhdestä kulmasta saisi (kenties) lohkaistua pikkuisen asunnon vuokraamista varten, mutta voi tietenkin olla, että tämä jää pelkäksi spekulaatioksi. Muutenkin aika tulee näyttämään, miten suunnittelu on onnistunut, eli onko meillä niitä toivomiamme tehoneliöitä vaiko vain toivottoman ahdasta kahdeksan ja välillä yhdeksänkin hengen asumistarpeisiin.

Huh huh!

Hieman aivosumuisen viikon kirjoitusta tässä:

Tontilla tapahtuu paljon nopeammin, kuin mitä ehdin millään raportoida, etenkin kun tietokoneaika on hyvinkin kortilla erittäin tiiviin arjen vuoksi.

Tässä jonkinlaista katsausta viime päivien edistyksestä ja pienistä takapakeistakin:

Paalutuskone tuli ja survaisi maahan 32 rautapaalua, joiden päälle talo sitten tulee köllöttelemään. Maaperätutkimuksen mukaan arvioitu paalutussyvyys oli noin kymmenen metriä, ja pientä takapakkia koettiin kun ensimmäinen (lampisen puoleinen) paalu humahti peräti seitsemääntoista metriin; sain työpaikalle itkuhymiöillä varustetun viestin asiasta ja rukouspyynnön, paalutuksen hinta kun oli metriperusteinen ja meidän projektillemme olisi aika keskeistä pitää kustannukset kurissa, koska haluaisimme kovasti pitää talon itse. Onneksi seuraavat paalut eivät uponneet yhtä syvälle, vaan jonnekin alunperin arvioidun syvyyden ja tuon 17 metrin välimaastoon.

Talon kohtaan on myös levitetty aimo kasa mursketta, ja jotenkin koko systeemi tontilla on  nyt jollain tavalla oudon kliinisen oloinen verrattuna alun tilanteeseen.

Paaluja, mursketta ja taustalla vaja puoliksi maalatussa vaiheessaan.

Jonkinlaisina välipäiviksi luettavina päivinä mies ja pojat tekivät niin ison läjän polttopuita, että arvelin niitä riittävän useammaksi vuodeksi, mutta mies huomautti että kyllä niitä myös kuluu paljon. Tontille jäi vielä 'ehjääkin' puutavaraa. Itsekin pääsin vihdoin yhtenä iltana heittelemään klapeja, ja oli aika hauskaa päästä vihdoin itsekin tekemään jotain.

Maanantaina hirret ja muut sälät talotehtaalta (Kontio) saapuivat. Ilmassa oli luonnollisesti suuren urheilujuhlan tuntua.

Hirsipaketti ja ensimmäistä hirsikertaa jo asennettunakin!

Tiistaina koettiin sekä etuaskeleita että takapakkia. Tontilla alkoi ensimmäinen hirsikerran työstäminen paikoilleen. Rakentavampi osapuoli on, kuten olen tässä hieman etäisemmin jo tainnut mainitakin, paahtanut sata lasissa viimeiset viikot. Paahtaminen on luonnollisesti vain kiihtynyt rakennustyön päästyä kunnolla vauhtiin. Ensimmäistä hirsikertaa asentaessa mies onnistui kaatumaan hirsi sylissä ja laskeutumaan takaraivo edellä (tai sitten takapuoli edellä mutta takaraivo hyvänä kakkosena) lautapinoon. Vertahan sieltä hiusten seasta tulvi, mutta vauhti päällä ei hommia voi luonnollisestikaan jättää kesken, vaan ensimmäisen hirsikerran asentamista jatkettiin niin kauan, että pääsin töistä ja tsekkasin tilanteen.

Haava oli sen verran mojova, että tiedotin sen vaativan käynnin päivystyksessä, jotta se ainakin tsekattaisiin ja mahdollisesti ommeltaisiin. Vauhtia kuitenkin kun oli, niin hommia tontilla jatkettiin vielä parisen tuntia, ja aamusella sattuneen tapaturman jäljiltä mies oli päivystyksessä vasta illansuussa. Onneksi haava pystyttiin vielä ompelemaan, joten mies sai viisi tikkiä sekä coolin pipon. Tämän lisäksi hän sai puolisoltaan tiukkasanaisen viestin siitä, että jonkinverran on nyt hidastettava vauhtia.

Vähän niin kuin suo kuokka ja jussi, mutta mies, pipo ja ruuvari. Kyllä näillä talo syntyy.

Rehellisesti sanottuna huolestuttaa kyllä jonkin verran, kun jo ensimmäisenä hirsien asennuspäivänä käy tällaista. Niin että mitä vielä ehtiikään sattua sitten kun hirsiä aletaan nostella korkeammalle. No, hyvä kuitenkin että intoa riittää.

Hirret ovat ihania, fantsuja ja upeita. Tänään töitten jälkeen käytiin tulevan eskarilaisen kanssa tutustumassa lähieskariin, ja käveltiin sieltä polkuja pitkin tontille. Pikkupojut kiipeilivät hirsien päällä, ja itse nojailin hyväntuoksuiseen puuhun töiden jälkeisen raukeuden vallassa. Toivon tosiaan, että voimme pitää talon. --> Eli pian opiskelemaan opinnot pulkkaan ja sitten tarvittavat jatkotoimenpiteet!

Yksi taloon liittyvistä ulkonäköhuolistani alkaa myöskin konkretisoitua, vaikka vielä ei olekaan tietoa siitä, minkälaiset mittasuhteet se tulee saamaan. Hirret lastataan siis suoraan paaluperustuksen päälle, ja koska ainakin tällä hetkellä talon ajatuksena olisi 'on sitä miltä näyttää', on suunnitemassa tällä hetkellä jättää perustukset ilman mitään 'koristesokkelia'. Pohdituttaa jonkinverran, että tuleeko talo näyttämään valtavalta laatikolta joka leijuu muutaman tulitikun varassa... Paalujen maanpäällinen osuus on korkeampi kuin mitä olin etukäteen ajatellut, näin on sen vuoksi ettei maasta hyppäisi kosteutta taloon, ja nyt mietityttääkin että millainen linnunpönttöefekti talosta aikanaan syntyy... Mutta no worries, jos lopputulos näyttää pahalta, niin naamioidaan tilannetta sitten esimerkiksi jollain stylellä rimoituksella.

Näissä merkeissä, näihin tunnelmiin.
Vielä on töitä jäljellä omalla työmaallani.
Kohta tulee vanhin lapsukaismme hetkeksi kotimaahan, jes.
Loppukesän tuoksuissa mennään.

Elokuun alussa

Kesän vauhti hirvittää. Se etenee kuin vimmattuna, mikä tarkoittaa väistämättä sitä, että pian se on ohi.

Muutamia vääjäämättömiä signaaleja suven kiitämisestä kohti päätepistettään:

Mainospostin mukana tuli kaupunkibussien talviaikataulu. TALVIaikataulu!
Jollain tavalla masentava ajatus, että TALVI olisi jo niin kovin tuloillaan, ja kesä kääntymässä aivan lopuilleen.

Ilmassa on jännä tuoksu, sen täytyy olla joku pieni syksyinen sävy, kun viileähkö ilma yhdistyy loppukesän kukkijiin.

Koulujen alku on tähän asti ollut kaukana, välillä on tuntunut siltä että se on liiankin kaukana, kun koululaiset ovat vietelleet kesälomaansa pääosin kotosalla keskenään, molempien vanhempien ollessa töissä. Ja nyt ihan yhtäkkisesti koulujen alku onkin jo lähes ovella.
...

Samalla kun kesä on edennyt, on raksallakin edennyt. Se eteneminen ei onneksi tunnu lainkaan haikealta, vaan hyvältä, luonnolliselta.

Tänään vaja sai pintaansa mustaa tervamaalia. Maalia riitti tällä erää noin puoleen vajaan, joten kokonaisuus ei vielä ole kovin kuvauksellinen.

Huomenna tulee paalutuskone iskemään perustukset maahan.

Viikon päästä puolestaan on edessä yksi koko raksan huippuhetkistä, kun hirret saapuvat tontille.

Ja sitten alkaakin jo talon kasaus. Uskomatonta!

...

Kesän etenemisestä kertoo oma kesätyönikin postissa. Viime kesänä paistuin postia jakaessani, tänä kesänä ei ole tullut niin kuuma, mutta kastuttu on kyllä monesti. Tällä hetkellä onkin enää kolme viikkoa sovittuja kesätöitä jäljellä, ja sitten ovella häämöttää muutos.

Harmillista kyllä en pidä muutoksista lainkaan.

Pakollinen hammasharja-selfie, pakollisella tarkennusohgelmalla.

Hammasharjaselfie, tarkennus hippusen enempi kohdallaan.

Saiskohan tästä profiilikuvan facebookkiin? Tuskinpa. Sitäpaitsi siinä minulla on selfie lusikoiden kanssa; hammasharjaselfie ihan pian olisi hieman toistoa.

Viime kesänähän tulin postille kesätöihin yhdistelmänä hetken mielijohdetta ja hyvää tuuria. Sitten jäinkin taloon koko vuodeksti tekemään yllättävänkin riittoisia sijaistöitä. Paria-kolmea-neljää viikkoa lukuunottamatta töitä riitti koko vuodeksi, ja nyt vielä täksi kesäksikin. Nyt kuitenkin työpaikalla puhaltavat niin lujat vähentämisen tuulet, että olen hyvin epäuskoinen siihen, että töitä enää suuremmin riittäisi tälle sijaistajalle.

Ja toisaalta minun pitäisi tietenkin tehdä opiskelut loppuun, eikä jättää niitä vuosikausiksi roikkumaan. Nyt olisi hyvä, ja kenties viimeinenkin hetki opiskella loppuun, kun talolainaa ei vielä tarvitse isossa määrin maksaa takaisin.

No niin mannasaria, ole aikuinen, opiskele loppuun. HETI.

Kuitenkin ajatus siitä, että jättäisin kivat työkaverit ja hautautuisin yksinäni tenttikirjojen ja gradulähteiden uumeniin tuntuu... no, lähinnä aivan karmivalta. Lisäksi pelottavalta, hyytävältä, masentavaltakin.

Olen melko huono istumaan paikallani, siis istun kyllä, mutta pääni meinaa poksahtaa.

Hetki ennen poksahdusta, huom ilmeen jäykistyminen.

Lisäksi pelkään sitä, että menetän työssä hankkimani rautaisen kunnon. Olen nyt parhaassa fyysisessä kunnossa kuin mitä olen ikinä aiemmin ollut, ja olen kyllä nauttinut siitä, enemmän kuin olisin aavistanutkaan. Tietenkin voin, ja aionkin harrastaa liikuntaa sitten vapaa-ajalla, mutta... Olen kuitenkin pohjimmiltani hyötyliikkuja, en huviliikkuja. Tarvitsen ikään kuin motivaatioksi sen, että tekemisessä on joku tarkoitus. Juuri tänään pohdiskelin, että mitä sillä hyvällä kunnolla sitten edes tekee, jos sitä ei kerran tarvitse mihinkään? Siis oikeasti tarvitse?

Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kaikkea on edessä. Kenties jotain parempaakin?

Vaikka tarvitseehan sitä hyvää fyysistä kuntoa ihan jo opiskeluun, etteivät paikat hajoaisi istumiseen. Ja tietty ison perheen arjen pyörittämiseen myös. Onneksi tämä jo tuhattaitoiseksi kehumani mieheni ryntää hätiin tässäkin probleemassa. Hän lupasi ryhtyä erittäin personal traineriksi ja tehdä minulle oman treeniohjelman, ja sitten voinkin rynnätä lenkille tai tekemään punnerruksia kun tenttiin lukeminen alkaa liikaa ahdistaa.

Lisäksi tietty ryntään sitten myös rakennustöihin.

Ja ihan varmana lupaan pian rynnätä tontille kameran kanssa dokumentoimaan edistystä.

Kuulumisiin :)