Meitsi muuttaa

Talorintamalle kuuluu fantastista! Kerrassaan niin fantastista, että joudun tosissaan pidättelemään itseäni etten pakkaisi hammasharjaa ja makuupussia reppuuni ja muuttaisi jo taloon. Finfoamien päälle olisi lämpöistä viritellä se makuupussi ja hirsiseinä toisi henkistä lämpöä ja turvaa - ovia ja ikkunoita ei tietty vielä ole, eikä kunnollista kattoakaan, mutta mitäpä pienistä!

Tosiaan, enää emme puhu tontista, vaan puhumme talosta, koska tontille on noussut talo. Kokenut hirsipystytysporukka kävi hommissa päivän plus puolikkaan toista päivää, ja hirret olivat ylhäällä.

Näissä kuvissa ällistelen hirsien hienoutta ensimmäisen päivän iltana.

Hirsiseinä nousee korkealle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle kuin jossain vaiheessa jännitin, eli pelkäämääni jonkinlaista suhteettomuutta ei ole ainakaan vielä ilmennyt.

Päin vastoin, olemme ihan hurjan tyytyväisiä talossa noin kaikkeen.

Eikös nurkan liitos olekin kaunis! Nurkka jää ihan tuollaiseksi - alunperin siihen oli tarkoitus tulla nurkkalaudat liitoksen päälle, mutta onneksi kaupanhieronta - ja suunnitteluvaiheessa istuskellessani Kontio-toimiston sohvalla tutkiskelin mallinurkkaa, joka oli kasattu toimistoon, ja liitos oli kaikessa luonnollisuudessaan niin kaunis, että mitäpä sitä peittelemään, todellakaan.

Ikkunasta avautuvasta maisemastakin pääsi jo ottamaan maistiaisia, ja tykkäsin kyllä kovin! (Imperfektimuoto siksi, että nyt tuon isoimman ikkunan edessä on pressu, eikä luontoa pysty enää samalla tavoin fiilistellä sisältä käsin). Yllä olevassa kuvassa on olkkarin isoin aukko, aukkoon tulee terassille johtava ovi sekä kolme isoa ikkunaa.

Hirsi vaan on niin huippumateriaali! Olemme jo useampia vuosia asuneet homeisessa lastulevykolkassa, ja aina kun pääse lähelle näitä ihania, lämpimiä, hyvätuoksuisia, paksuja ja kauniita hirsiä, niin mieleen tulee epäuskoinen, unolmantapainen toive siitä, että pääsemmekö me oikeasti asumaan tuollaisessa ympäristössä...

Kuvat ovat kuten ennenkin hieman jälkijunassa, eli te jotka pääsette tavalla tai toisella kurkkaamaan raksalle ihan livenä näette jo pidempääkin edistystä :) Blogiinkin sitä on taas luvassa, kunhan ehdin seuraavan kerran kirjoittelemaan ja kuvia liimailemaan. Kuvien siirteleminen kännykältä tai kamerasta blogiin käy sivumennen sanottuna minulta tuskaisen hitaasti ja kankeasti, siksikin lykkään liimailua... Täytyisi varmaan etsiä jokin helpompi keino, varmasti sellainenkin on olemassa.

Eli varsin hyvin raksalla siis menee, mutta jottei totuuskuva jäisi vallan yksipuoliseksi, niin kerrottakoon myös, että perhe-elämään ja parisuhteeseen liittyviä haasteita on kyllä kohdattu tässä männäviikollakin.

Tavallaan rakentamiseen liittyvät tsydeemit ovat menneet perheen kannalta jopa paremmin kuin olisin osaanut arvata, mutta toisaalta odotukseni eivät ehkä olleetkaan kovin korkealla, vaan olin ennemminkin varautunut massiiviseen parisuhdeproblematiikkaan.

Se mihin en (jostain syystä) ollut osannut varautua, oli lasten ikävöiminen isää. Etenkin kuusivuotias on ollut ehdoton isänkaipuussaan, ja luulen että sitä muutkin hiljaa mielessään potevat, ja itse luonnollisesti poden riittämättömyyden tunnetta kun yritän yksin revetä huomioimaan koko liutaa lapsia.

Parisuhteessa haasteet tuntuvat menevän viikon sykleissä, tyyliin että viikolla sinnittely sujuu ihan mainiosti, mutta loppuviikosta sitten alkaa räiskyä. Isoimmat (toistaiseksi kuitenkin aika harvoista raksaelämään liittyvistä) riidoista ovat tulleet siitä, kun rakentavampi osapuoli tulee piipahtamaan kotona, ja noina harvoina kotiminuutteina yrittää projektinhallintaan tottuneena hallita raksaprojektin lisäksi myös kotirintamaa, jota taas olen pyörittänyt ihan omalla tavallani jo päivä- ja viikkokausia melko itsekseni. Mutta tuosta hallinnoimisesta on nyt sanottu, näin nätisti ilmaistuna ;)

Nyt jännitetään vaihteeksi röntgenin tuloksia, kun edellä mainitun osapuolen sormi otti osumaa eilen. Eipä käy ainakaan tylsäksi. Aurinkoa sinunkin viikkoosi!

Haasteina valokuvaus ja ekologisuus

Olisi huippua, jos olisin jaksuihme, joka jaksaisi kaiken! Jaksaisin (fyysisesti raskaassa) töissä käymisen ja suurperhearjen pyörittämisen lisäksi vielä päivittää blogia sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin ja mitä tietenkin myös suunnittelin silloin kun blogin pyöräytin käyntiin... Kerta toisensa jälkeen huomaan kuitenkin olevani jaksamiseltani ns normaali, ja niin vain käy että blogi painautuu ajoittain unholaan kaiken muun alle.

Kuten vaikkapa retkeilyn ihanassa sunnuntai-ilmassa:

Kuva tosin jo edelliseltä sunnuntailta, mutta nytkin (eilen sunnuntaina kuin myös tänään maanantaina) ollaan saatu nauttia fantastisesta ilmasta; näin hyytävän ja märän kesän jälkeen näistä loppukesän lämmöistä osaa tosiaan nauttia.

Nyt kuitenkin olen täällä kirjoittamassa taas! Ja mielessäni on kaksi päivänpolttavaa sekä haastavaa asiaa, joista ensimmäinen on blogivalokuvaus:

Olin suunnitellut ottavani blogiin mahtavia kuvia, joissa suomalainen mies työskentelee hiki otsalla karehtien ja työkalut soiden. Valitettavasti kuitenkin tämä arki on pitänyt minut hyvin pitkälti poissa työmaalta silloin kun siellä on tapahtunut, ja olen päässyt pistäytymään paikalla vain hyvin satunnaisesti pikaisilla katsastusreissuilla.

Ja... Rakennustyömaa nyt ei ole mikään visuaalisesti kovinkaan inspiroiva. Katsokaa vaikka tätäkin maisemaa:

Itse asiassa tässä kuvassa on sittenkin puolensa, ainakin kivoja valoja ja varjoja...

Tai tätä:

Mukavaa edistystä näistä kuvista toivottavasti välittyy.

Toinen haaste, mikä on viime aikoina askarruttanut mieltäni, on niin sanottuihin ekotaloihin liittyvä pulmallisuus. En oikein nyt muista, mitä olen tästä teemasta kirjoitellut aiemmin - jos mitään - mutta meidänkin talolla on ekologista filosofiaa pohjalla. Hirret tietty on ekoja, ja puutalo muutenkin. Lisäksi ala- ja yläpohjaan on tulossa niin paksusti eristettä, että tavoitteena on, nooh, olla eko.

Suhteellisen usein törmää eri medioissa niin sanottuun ekotaloon, joka mielestäni ei ole ekotalo ollenkaan, vaan lähinnä luksustalo. Nimittäin usein näissä hienoimmissa ekotaloissa unohdetaan täysin asuinneliöiden vaikutus asumisen ekologisuuteen. Eli mitä enemmän lämmitettäviä neliöitä ja kuutioita täällä pohjoisen oloissa on, sitä vähemmän voidaan ekologisuudesta mielestäni puhua. Koska vaikka talo olisi miten tiiviiksi tehty, vie lämmittäminen silti energiaa. Ja jos asuinneliöitä per henkilö on tuhottomasti, on ekologisuudesta tingitty paljon.

Paha tietty puhua näin, kun joudutaan joka tapauksessa tekemään neliöitä suuren perheen tarpeisiin. Meidän perheen elämäntavassa keskeistä on myös taloudellisuus ja tämän myötä tulee samalla kuin itsestään tiettyjä ekoratkaisujakin. Esimerkiksi nyt teemme mahdollisimman vähän niitä neliöitä, ja tämä on osin raha-asioiden sanelemaa, mutta myös ekoajattelumme tykkää tästä.

Ekologinen vaahtera

Alakertaan tulee himpun alle sata neliötä, ja lisäksi yläkerran parvi-ullakkohuonetsydeemiin pari pikkuista huoneen tapaista. Meillähän on perhetilanne siinä vaiheessa, että lapsia vanhimmästa päästä alkaa pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa, nyt kesän alussa sanoisin vanhimman lapsen jo muuttaneen kotoa, mutta hän tulee toivottavasti (ulkomailla opiskelun myötä) viettämään vielä pitkään lomat kotona. Muiden muuttovauhdista en luonnollisestikaan osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, mutta tietenkin toivoisin, että isoimmatkin ehtisivät asua vielä pitkään tässä talossa.

Sitten kun jossain vaiheessa tilaa kenties alkaa olla meille jopa yli tarpeen, on aika harkita ratkaisuja taas uudelleen. Itse suunnittelen aina välillä sellaista, että talon yhdestä kulmasta saisi (kenties) lohkaistua pikkuisen asunnon vuokraamista varten, mutta voi tietenkin olla, että tämä jää pelkäksi spekulaatioksi. Muutenkin aika tulee näyttämään, miten suunnittelu on onnistunut, eli onko meillä niitä toivomiamme tehoneliöitä vaiko vain toivottoman ahdasta kahdeksan ja välillä yhdeksänkin hengen asumistarpeisiin.

Huh huh!

Hieman aivosumuisen viikon kirjoitusta tässä:

Tontilla tapahtuu paljon nopeammin, kuin mitä ehdin millään raportoida, etenkin kun tietokoneaika on hyvinkin kortilla erittäin tiiviin arjen vuoksi.

Tässä jonkinlaista katsausta viime päivien edistyksestä ja pienistä takapakeistakin:

Paalutuskone tuli ja survaisi maahan 32 rautapaalua, joiden päälle talo sitten tulee köllöttelemään. Maaperätutkimuksen mukaan arvioitu paalutussyvyys oli noin kymmenen metriä, ja pientä takapakkia koettiin kun ensimmäinen (lampisen puoleinen) paalu humahti peräti seitsemääntoista metriin; sain työpaikalle itkuhymiöillä varustetun viestin asiasta ja rukouspyynnön, paalutuksen hinta kun oli metriperusteinen ja meidän projektillemme olisi aika keskeistä pitää kustannukset kurissa, koska haluaisimme kovasti pitää talon itse. Onneksi seuraavat paalut eivät uponneet yhtä syvälle, vaan jonnekin alunperin arvioidun syvyyden ja tuon 17 metrin välimaastoon.

Talon kohtaan on myös levitetty aimo kasa mursketta, ja jotenkin koko systeemi tontilla on  nyt jollain tavalla oudon kliinisen oloinen verrattuna alun tilanteeseen.

Paaluja, mursketta ja taustalla vaja puoliksi maalatussa vaiheessaan.

Jonkinlaisina välipäiviksi luettavina päivinä mies ja pojat tekivät niin ison läjän polttopuita, että arvelin niitä riittävän useammaksi vuodeksi, mutta mies huomautti että kyllä niitä myös kuluu paljon. Tontille jäi vielä 'ehjääkin' puutavaraa. Itsekin pääsin vihdoin yhtenä iltana heittelemään klapeja, ja oli aika hauskaa päästä vihdoin itsekin tekemään jotain.

Maanantaina hirret ja muut sälät talotehtaalta (Kontio) saapuivat. Ilmassa oli luonnollisesti suuren urheilujuhlan tuntua.

Hirsipaketti ja ensimmäistä hirsikertaa jo asennettunakin!

Tiistaina koettiin sekä etuaskeleita että takapakkia. Tontilla alkoi ensimmäinen hirsikerran työstäminen paikoilleen. Rakentavampi osapuoli on, kuten olen tässä hieman etäisemmin jo tainnut mainitakin, paahtanut sata lasissa viimeiset viikot. Paahtaminen on luonnollisesti vain kiihtynyt rakennustyön päästyä kunnolla vauhtiin. Ensimmäistä hirsikertaa asentaessa mies onnistui kaatumaan hirsi sylissä ja laskeutumaan takaraivo edellä (tai sitten takapuoli edellä mutta takaraivo hyvänä kakkosena) lautapinoon. Vertahan sieltä hiusten seasta tulvi, mutta vauhti päällä ei hommia voi luonnollisestikaan jättää kesken, vaan ensimmäisen hirsikerran asentamista jatkettiin niin kauan, että pääsin töistä ja tsekkasin tilanteen.

Haava oli sen verran mojova, että tiedotin sen vaativan käynnin päivystyksessä, jotta se ainakin tsekattaisiin ja mahdollisesti ommeltaisiin. Vauhtia kuitenkin kun oli, niin hommia tontilla jatkettiin vielä parisen tuntia, ja aamusella sattuneen tapaturman jäljiltä mies oli päivystyksessä vasta illansuussa. Onneksi haava pystyttiin vielä ompelemaan, joten mies sai viisi tikkiä sekä coolin pipon. Tämän lisäksi hän sai puolisoltaan tiukkasanaisen viestin siitä, että jonkinverran on nyt hidastettava vauhtia.

Vähän niin kuin suo kuokka ja jussi, mutta mies, pipo ja ruuvari. Kyllä näillä talo syntyy.

Rehellisesti sanottuna huolestuttaa kyllä jonkin verran, kun jo ensimmäisenä hirsien asennuspäivänä käy tällaista. Niin että mitä vielä ehtiikään sattua sitten kun hirsiä aletaan nostella korkeammalle. No, hyvä kuitenkin että intoa riittää.

Hirret ovat ihania, fantsuja ja upeita. Tänään töitten jälkeen käytiin tulevan eskarilaisen kanssa tutustumassa lähieskariin, ja käveltiin sieltä polkuja pitkin tontille. Pikkupojut kiipeilivät hirsien päällä, ja itse nojailin hyväntuoksuiseen puuhun töiden jälkeisen raukeuden vallassa. Toivon tosiaan, että voimme pitää talon. --> Eli pian opiskelemaan opinnot pulkkaan ja sitten tarvittavat jatkotoimenpiteet!

Yksi taloon liittyvistä ulkonäköhuolistani alkaa myöskin konkretisoitua, vaikka vielä ei olekaan tietoa siitä, minkälaiset mittasuhteet se tulee saamaan. Hirret lastataan siis suoraan paaluperustuksen päälle, ja koska ainakin tällä hetkellä talon ajatuksena olisi 'on sitä miltä näyttää', on suunnitemassa tällä hetkellä jättää perustukset ilman mitään 'koristesokkelia'. Pohdituttaa jonkinverran, että tuleeko talo näyttämään valtavalta laatikolta joka leijuu muutaman tulitikun varassa... Paalujen maanpäällinen osuus on korkeampi kuin mitä olin etukäteen ajatellut, näin on sen vuoksi ettei maasta hyppäisi kosteutta taloon, ja nyt mietityttääkin että millainen linnunpönttöefekti talosta aikanaan syntyy... Mutta no worries, jos lopputulos näyttää pahalta, niin naamioidaan tilannetta sitten esimerkiksi jollain stylellä rimoituksella.

Näissä merkeissä, näihin tunnelmiin.
Vielä on töitä jäljellä omalla työmaallani.
Kohta tulee vanhin lapsukaismme hetkeksi kotimaahan, jes.
Loppukesän tuoksuissa mennään.

Elokuun alussa

Kesän vauhti hirvittää. Se etenee kuin vimmattuna, mikä tarkoittaa väistämättä sitä, että pian se on ohi.

Muutamia vääjäämättömiä signaaleja suven kiitämisestä kohti päätepistettään:

Mainospostin mukana tuli kaupunkibussien talviaikataulu. TALVIaikataulu!
Jollain tavalla masentava ajatus, että TALVI olisi jo niin kovin tuloillaan, ja kesä kääntymässä aivan lopuilleen.

Ilmassa on jännä tuoksu, sen täytyy olla joku pieni syksyinen sävy, kun viileähkö ilma yhdistyy loppukesän kukkijiin.

Koulujen alku on tähän asti ollut kaukana, välillä on tuntunut siltä että se on liiankin kaukana, kun koululaiset ovat vietelleet kesälomaansa pääosin kotosalla keskenään, molempien vanhempien ollessa töissä. Ja nyt ihan yhtäkkisesti koulujen alku onkin jo lähes ovella.
...

Samalla kun kesä on edennyt, on raksallakin edennyt. Se eteneminen ei onneksi tunnu lainkaan haikealta, vaan hyvältä, luonnolliselta.

Tänään vaja sai pintaansa mustaa tervamaalia. Maalia riitti tällä erää noin puoleen vajaan, joten kokonaisuus ei vielä ole kovin kuvauksellinen.

Huomenna tulee paalutuskone iskemään perustukset maahan.

Viikon päästä puolestaan on edessä yksi koko raksan huippuhetkistä, kun hirret saapuvat tontille.

Ja sitten alkaakin jo talon kasaus. Uskomatonta!

...

Kesän etenemisestä kertoo oma kesätyönikin postissa. Viime kesänä paistuin postia jakaessani, tänä kesänä ei ole tullut niin kuuma, mutta kastuttu on kyllä monesti. Tällä hetkellä onkin enää kolme viikkoa sovittuja kesätöitä jäljellä, ja sitten ovella häämöttää muutos.

Harmillista kyllä en pidä muutoksista lainkaan.

Pakollinen hammasharja-selfie, pakollisella tarkennusohgelmalla.

Hammasharjaselfie, tarkennus hippusen enempi kohdallaan.

Saiskohan tästä profiilikuvan facebookkiin? Tuskinpa. Sitäpaitsi siinä minulla on selfie lusikoiden kanssa; hammasharjaselfie ihan pian olisi hieman toistoa.

Viime kesänähän tulin postille kesätöihin yhdistelmänä hetken mielijohdetta ja hyvää tuuria. Sitten jäinkin taloon koko vuodeksti tekemään yllättävänkin riittoisia sijaistöitä. Paria-kolmea-neljää viikkoa lukuunottamatta töitä riitti koko vuodeksi, ja nyt vielä täksi kesäksikin. Nyt kuitenkin työpaikalla puhaltavat niin lujat vähentämisen tuulet, että olen hyvin epäuskoinen siihen, että töitä enää suuremmin riittäisi tälle sijaistajalle.

Ja toisaalta minun pitäisi tietenkin tehdä opiskelut loppuun, eikä jättää niitä vuosikausiksi roikkumaan. Nyt olisi hyvä, ja kenties viimeinenkin hetki opiskella loppuun, kun talolainaa ei vielä tarvitse isossa määrin maksaa takaisin.

No niin mannasaria, ole aikuinen, opiskele loppuun. HETI.

Kuitenkin ajatus siitä, että jättäisin kivat työkaverit ja hautautuisin yksinäni tenttikirjojen ja gradulähteiden uumeniin tuntuu... no, lähinnä aivan karmivalta. Lisäksi pelottavalta, hyytävältä, masentavaltakin.

Olen melko huono istumaan paikallani, siis istun kyllä, mutta pääni meinaa poksahtaa.

Hetki ennen poksahdusta, huom ilmeen jäykistyminen.

Lisäksi pelkään sitä, että menetän työssä hankkimani rautaisen kunnon. Olen nyt parhaassa fyysisessä kunnossa kuin mitä olen ikinä aiemmin ollut, ja olen kyllä nauttinut siitä, enemmän kuin olisin aavistanutkaan. Tietenkin voin, ja aionkin harrastaa liikuntaa sitten vapaa-ajalla, mutta... Olen kuitenkin pohjimmiltani hyötyliikkuja, en huviliikkuja. Tarvitsen ikään kuin motivaatioksi sen, että tekemisessä on joku tarkoitus. Juuri tänään pohdiskelin, että mitä sillä hyvällä kunnolla sitten edes tekee, jos sitä ei kerran tarvitse mihinkään? Siis oikeasti tarvitse?

Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kaikkea on edessä. Kenties jotain parempaakin?

Vaikka tarvitseehan sitä hyvää fyysistä kuntoa ihan jo opiskeluun, etteivät paikat hajoaisi istumiseen. Ja tietty ison perheen arjen pyörittämiseen myös. Onneksi tämä jo tuhattaitoiseksi kehumani mieheni ryntää hätiin tässäkin probleemassa. Hän lupasi ryhtyä erittäin personal traineriksi ja tehdä minulle oman treeniohjelman, ja sitten voinkin rynnätä lenkille tai tekemään punnerruksia kun tenttiin lukeminen alkaa liikaa ahdistaa.

Lisäksi tietty ryntään sitten myös rakennustöihin.

Ja ihan varmana lupaan pian rynnätä tontille kameran kanssa dokumentoimaan edistystä.

Kuulumisiin :)

Pokkaa sul on ainakin

Hellurei!

Nyt on tapahtunut paljon!

Rakennuslupa tuli lainvoimaiseksi, eli meillä tosiaankin on rakennuslupa :)

Samalla kun lainvoimaisuutta odoteltiin, alkoi rakentavampi osapuoli kaataa puita tontilta, ja niitä riittikin! Nyt meillä on polttopuita useammaksi vuodeksi - tosin sirkkelöintiä vaille vielä - ja muutama tukki myydään (jonnekin?) ihan sellaisenaan.

Otsikolla viittaan puiden kaatoon kaupunkitontilta. Mies sitten löysi sisäisen metsurinsa :D Tästä ei valitettavasti ole valokuvia, koska pysyttelin itse kotosalla lapsia kaitsien ja yrittäen säilyttää hermoni puiden kaatamiseen liittyvien riskien osalta. No, hermot säilyivätkin hyvin kun en mennyt liian lähelle katsastamaan tilannetta. Mitään ei myöskään sattunut.

Mieshän on maalaispoika, joka osaa vähän kaikkea, ja palomieskoulutus aikoinaan lisäsi osaamisen skaalaa entisestään, mutta kuitenkin puiden (isojen) kaataminen kaupunkitontilta, jossa on naapureitakin, on aika eri juttu kuin rankametsällä oleminen nuorena miehenä.

Muutama puu. On ne isoja.

Ja niin vain hän kaatoi (hyvällä pokalla) kaikki puut ihan itse, ja ne myös kaatuivat sinne minne pitikin. Olen kyllä aika ylpeä miehestäni.

Sitten tontille tuli kaivinkone, ja vielä toinenkin.

Yhteistyössä Hyundai. Ei vaiskaan. Tai ollaanhan me yhteistyössä kerta Hyundai kaivaa meille.

Voi itku, nyt (vasta) hoksasin, että asiantuntemukseni loppuu tyystin tähän. Vähän sama juttu kun yritin töissä selittää työkaverille että mistä se meidän auto oikein hajosi.

Jos kuitenkin tiivistän jotenkin tähän tapaan: Kaivinkone, jos toinenkin, siirteli maata, ja lisäksi maan alle asennettiin aimo liuta tavaraa, kuten esimerkiksi putkia. Jos toisiakin. Mies heilui lapion varressa, ja välillä myös (isot) pojat. (Meillä on neljä poikaa, joista kaksi on 'isoja' ja kaksi 'pieniä.)

Muutama putkonen ja sitten mies kaivannon reunalla.

Samassa hötäkässä kaivinkone kaapaisi hieman myös lammen pohjasta, koska lampi oli uhkaavasti kasvamassa umpeen. Itseasiassa tilanne ei ollut enää uhkaava, vaan ennemminkin tapahtunut. Lammen epälammettuminen oli sillä tasolla, että paikalle eksynyt lokki ei enää vaivautunut uimaan lammessa, vaan ylitti rutakon mieluummin kävellen. Keskeltä lampea... Nyt kaivinkone syvensi lampea meidän puoleisesta päästä, ja levitti lammen pohjan lammen rannalle, ja tähän olisi tarkoitus joskus myöhemmin tulla kukoistava (apua!) nurmikko.

Lammen karmaiseva nykytila, kaapaisun jälkeen. Ei sillä että ennen kaapaisua olisi ollut juuri valoisampaa.

Tästä kaikesta on seurannut runsaan rakennuksellisen edistyksen lisäksi se, että tontti on muuttunut salaperäisestä, hieman viidakkomaisesta kätköpaikkatyylistä... hmm... no, melkoisen rumaksi. Kaivinkoneet, kaatuneet puut, runsas putkisto sekä rannalle nostettu lammenpohja nyt vaan eivät ole esteettisesti kovinkaan hohdokkaita. Tässä vaiheessa on itseni jotenkin vaikea kuvitella tilannetta, jossa talo on valmis, ja pihakin jollain tavalla laitettu, joten en oikein juuri nyt pysty visioimaan että miten tästä 'rumuudesta' päästään hehkeään omakoti-idylliin ;) Mutta edetään askel kerrallaan.

Tällä kaivuun täyteisellä viikolla koimme melkoisen takaiskunkin. Kuten viittasin hämärästi sivulauseessa aiemmin, otti aiemmin niin vakuuttava automme asiakseen laueta. Valitettavasti laukeamisen laajutta pahensi se, että ajelimme sillä (onnellisina) hääpäivän iltana edestakaisin Heinävedelle Valamon luostariin, vaikka auton ääni oli hiukan erikoinen. Ei siis niin erikoinen, että minä olisin huomannut mitään, ellei mies olisi maininnut asiasta, mutta maininnan jälkeen tuon pienen erikoisuuden erotin minäkin.

Ja niin siinä kävi, että pari päivää myöhemmin auto possahti kokonaan, vietiin korjaamolle, ja...
Järkytys.
Ollaan vieläkin melko shokissa.
Kauheeta oikeasti.
No, mutta kuitenkin vain rahaa.
Kun mies haki auton korjaamolta pois, niin sieltä ojennettiin 1950 euron lasku. Siis tuhatyhdeksäänsataaviisikymppiä!!! Veti kyllä mielen aika matalaksi. Mitä kaikkea muuta sillä rahalla olisi saanutkaan. Tai toisaalta niin, että vaikkei olisi ostettu sillä muuta kuin sitä maitoa ja leipää, niin nyt tuntuu siltä, kuin kaiken mitä ostaa niin ostaisi velaksi.

Romanttisella autontuhousreissulla uudessa Valamossa 22-vuotishääpäivänä. Olin aina halunnut nähdä luostarin, ja nyt näin. Ehkä 1950e (plus lastenvahtikulut) on hieman enemmän kuin mitä olisin ollut valmis satsaamaan. Toisaalta oli aikas kivaa nauttia 'Valamolaisen teepöydän' antimista. Suosittelen :)  (en siis auton tuhoamista vaan ko teepöytää)

Kaiken lisäksi auto nyt valuttaa jotain, ja menee siis juuri näinä hetkinä uudestaan korjaamolle. Inhaa.
Tiivistäen: rakentaminen etenee, auto/talous ottaa takapakkia

Ps. Rakastan 'post scriptumeita', laitoin niitä aina nuorena kirjeisiinikin... Siispä...
Ps. 2. Töissä oli kevyempi viikko, joten aivosumukaan ei vaivaa tällä hetkellä. Ensi viikolla keveyteen saattaapi hyvin tulla muutos, mutta sitä ennen eletään viikonloppu :)

He rakens sitte vajan!

Siis.

Arkemme on muuttunut entistäkin täydemmäksi.
Muutaman viikon ajan mies ja kaksi vanhinta poikaamme (17- ja 15-vuotiaat) ovat käyneet iltaisin tontilla töissä, sitten kun minä olen tullut töistä, ja olemme syöneet yms. Pojat ovat siis kesätöissä rakennuksella, eli saavat siitä palkkaa, ei kovin suurta, mutta palkkaa kuitenkin. Ja oppivat paljon hyödyllisiä taitoja kaupanpäällisinä.

Ensin, ennen rakannusluvan tuloa he raivasivat tontilla risuiksi laskettavia puita - jossain välissä kävimme myös miehen kanssa keskusteluja siitä, että missä menee puun ja risun välinen raja, puita kun ei vielä ennen rakennuslupaa saanut kaataa.

Sitten he alkoivat rakentaa myös pihavajaa, joka on tosiaan sen verran pieni, että se ei sinällään tarvitse rakennuslupaa, joten rakentamisen saattoi aloittaa jo ennen luvan saamista. Vajan ollessa noin puolessa välissä lupa sitten heltisikin (tosin lainvoimaisuus on yhä hiukan epävarmaa), ja työt tontilla kiihtyivät.

Isompia puita alkoi kaatua, ja vaja nousi kohisten. Huippujuttuja kaikki tyynni.

Mutta tietenkin tämä tekee arjestamme entistä täydemmän, kun miehen ja isojen poikien illat kuluvat tontilla, ja minä, tytöt ja pikkupojat yritämme pitää kotia pystyssä. Tämä täyteys tietenkin oli jo tiedossa ennen rakentamisen aloittamista, joten siihen on varauduttu, ja se ollaan projektista valmiita maksamaan.

Hieman on itselleni tullut ikävänä yllätyksenä se, että etenkin miehen kesäloman loputtua ja hänen mentyä vielä muutamaksi viikoksi töihin ennen vuorotteluvapaan alkua, ehtivät lapset jo ikävöimäänkin isiä, samoin kuin ajoittain isoveljiäkin, vaikka rakentaminen on tosiaan vasta aivan aluillaan. Hieman on surku pienten puolesta, etenkin kun tietää että touhu tulee tästä vain kiihtymään. Toisaalta 6-vuotiaalle on ollut tärkeää tietää, että isi ehtii tulla sanomaan hänelle hyvää yötä, ja kun tämä on ollut tiedossa ei ikävöintiäkään ole juuri ollut.

Ja sitten se vaja.
En ollut käynyt tontilla pieneen hetkeen, ja nyt kun kävin, oli maasta putkahtanut esiin vaja! Melko huippua. Vajaa on siis tarkoitus käyttää rakentamisen aikana työkalujen yms säilyttämiseen, ja rakentamisen jälkeen normaalina pihavajana.

Vajasta oli aika hyvä aloittaa rakentaminen, koska sehän on ikään kuin talo pienoiskoossa. Miehellä on ollut muutaman vuoden totaalitauko remppahommista, joten vajan kautta on ollut hyvä ottaa fyysistä työtä taas haltuun istumatyövuosien jälkeen.

Kuvat on kännykällä napsittuja, mutta tuollainen pömpeli se nyt on. Mielestäni tosi hieno.

Hassusti näissä kuvissa näyttää jotenkin viidakkomaiselta tuo ympäristö, ja kyllähän tontti on rehevöitynyt ihan älyttömästi siitä, kun viimeksi keväällä laitoin kuvia. Ensi viikolla rehevyyttä sitten karsiutuukin, kun viimeiset isot puut talon ja pihatien tieltä kaatuvat, ja kaivinkone saapuu. Jänniä aikoja :)

Ps. Lupasin viimeksi että kirjoitan teknisemmän tiedotteen siitä, millainen talo tontillemme on tulossa, mutta tuo päivitys antaa nyt näköjään vielä odotuttaa itseään... Saapa nähdä pitääkö laittaa rakentaja itse asialle, vai saanko sen lähtemään omalta näppikseltäni ;)

Ps. 2. Tällä hetkellä kirjoittamista haittaa melko tehokkaasti ns. aivosumu, mitä poden usein iltaisin työpäivän jälkeen. Työ postissa on niin kovin fyysistä, että vaikka jaksan työpäivän yleensä oikein mainiosti, niin iltaisin aivot vain lyövät tyhjää, ja jalkoja kihelmöi (heh, mikä on tietenkin huomattavasti pienempi paha kirjoittamisen kannalta kuin aivopöhnä ;) En siis oikein tunnista itseäni kirjoittamastani tekstistä, mutta mennään nyt tällä ainakin kesän ajan.

Pukkaa sittenkin!

Rakennuslupa tuli!
Se tuli sittenkin ilman enää sen kummempia vääntämisiä, kääntämisiä ja lisäilyjä! Uskomatonta ja huippua!

Saimme rakennusluvan itseasiassa jo muutamia päiviä sitten, pari päivää edellisen blogitekstin kirjoittamisen jälkeen, mutta olen lykännyt asian kirjoittamista julki tänne, koska jotenkin epäilytti, että jos hehkutan asiaa liian aikaisin, tulee JOKU ja ottaa luvan pois.

Ensin näet lupa oli vain suullisessa muodossa meillä, hihkuimme tietenkin innoissamme, mutta samalla oli vielä pieni epävarmuus, joka pisti odottamaan että kirjallinen lupa on käsissä... Ettei vain kukaan tulisi sanomaan että 'eeeeei, teidän talo on oikeasti ihan pöhkö, ette te tuollaista saa tehdä'... No, sitten mies haki sovittuna iltapäivänä luvan kirjallisessa muodossa, ja olimme jälleen ihan että jee. Mieheni on nykyisin melko onnellisen oloinen mies, mutta lupapapereihin illan mittaan tutustuessaan hän oli kyllä erityisen tyytyväisyyttä säteilevä.

Noo, en kuitenkaan halunnut vieläkään kirjoittaa luvasta, koska tänään oli vuorossa niin kutsuttu aloituskokous, jossa rakentavampi osapuoli, kaupungin rakennusviranomainen sekä meidän vastaava mestarimme palaveeraisivat, ja tämän jälkeen saisivat sitten oikeasti lähteä puut kaatumaan ja talo nousemaan. Halusin siis odottaa vielä tuon palaverin ennen kirjoittamista, koska entäpä jos siinä sitten sanottaisiin että 'periaatteessa teillä on lupa, mutta käytännössä täytyy edetä vielä tämän tai tuon proseduurin mukaan ennen aloittamista'... Heh, rakennuslupaskeptikko-minä ;)

Mutta, mitään tuon kaltaista ei ilmennyt, vaan asia taitaa olla fakta: meillä on rakennuslupa! Fantsua!

Ylihuomenna tontille tulee mittaaja setvimään talon paikkaa ja tontin rajoja, ettei puita kaadu muualta kuin meiltä. Olen kyllä aika iloinen, että lupa sittenkin tuli näin pian :)

Seuraavaksi, seuraavassa postauksessa, aion sitten raottaa talon vielä kuvitteellisia ovia ja ikkunoita! Päivitystahtihan tässä blogissani on erittäin rauhallinen, teoriassa noin viikon välein olin suunnitellut kirjoittavani, käytännössä meinaa lipsahtaa päivän pari tästäkin yli. Joka tapauksessa, kunhan seuraavaksi päädyn kunnolla kirjoittamaan, on luvassa niin sanottu tekninen pläjäys, jossa ravistellaan talon ideaa nurkista ja katsotaan mitä se pitää sisällään.

Mittailemisiin ja sahailemisiin :) Ja vajan rakentamisen jatkelemisiin :) koska se on niin pieni, että rakentamisen saattoi aloittaa jo ennen rakennuslupaa ;)

Edit: Ok, hieman jäitä hattuun mannasaria, virallinen oikolukijani (mies) valisti minua, että päätös ei ole vielä lainvoimainen. No niin, mitäs rakennuslupaskeptikko-minä sanoi! Mutta viikko vielä niin sit kai. Joo.