Asiat etenee

Hellurei!

Ikkunat ja ovet saapuivat pari päivää sitten, ja tunnelma tontilla oli kuin jouluna konsanaan. Itse en valitettavasti ollut tunnelmaa todistamassa, koska olin päätynyt jälleen opiskeluhommista postia lajittelemaan ja jakamaan (eri toimipaikkaan tosin kuin aiemmin), mutta tunnelma välittyi melko hyvin viestin & valokuvan myötä:

Hmm, osaan ilmeisesti toistaiseksi liittää vain itse ottamiani kuvia kameralta tänne, mutta kuvassa joka tapauksessa talon eteen on ilmestynyt massiiviset paketit ja teksti on: "Kuinka monta kertaa vuodessa on joulu? Ovet ja ikkunat tuli :) "

Päivää myöhemmin fiiliksiin tosin lisättiin pieni notkahdus, kun talomme takaovi todettiin kymmenen senttiä liian leveäksi. Rakentavampi osapuoli oli lukaissut siinä kohtaa tilausvahvistuksen hieman liian nopeasti, ja pieni numeroerhe oli päässyt pujahtamaan ohi silmien.

Hirsitalon oviaukkoa on toisaalta melko helppo leventää, ottaa vain moottorisahan käteensä. Toisaalta ongelmia aiheuttaa kotimme kompakti koko: jos levennämme oviaukkoa kymmenellä sentillä suunnitellusta, ei jääkaappi enää mahdu paikalleen, tai mahtuu kyllä jos se menee osittain listojen päälle, mutta yritämme välttää juuri tuon kaltaista tahatonta kesämökkityyliä, ihan jo senkin vuoksi että jos talo pitää aikanaa myydä.

Niinpä siis vaihtoehtoja on kaksi erilaisine muunnelmineen.

Joko hommaamme uuden oven, tietty mieluiten hyvityksenä ikkuna- ja ovitehtaalta (hehän alunperin piirustuksista katsoivat väärän leveyden ovelle, mutta toisaalta sitten taas mies hyväksyi tilausvahvistuksen), tai sitten ostamme kylmästi uuden oven. Äh.

Tai sitten vaihtoehtona kaksi tosiaan levennämme oviaukkoa ja asennamme nykyisen oven paikalleen, ja ratkaisemme jääkaappiongelman jotenkin muuten. 55 senttimetriä leveä jääkaappi mahtuisi väliin ihan hyvin, mutta koska tila on aivan yhteinen olohuoneen kanssa, olin luonnollisestikin haikaillut jonkinlaista tyylikästä & räväkänväristä retrojääkaappia, ja ne tuntuvat olevan järjestään sen normaalit 60 senttimetriä leveitä.

Noh niin tai näin, jotenkin tämä pulmakin ratkeaa.

Oma tuskailuni opiskeluistumisen ahdistuksen ja selkäkivun kanssa kaikkosi taas vähäksi aikaa, kun päädyin tosiaan uuteen työpaikkaan ainakin nyt kahdeksi ja puoleksi viikoksi, mutta työ itsessään on tietty melkoisen tuttua, jonkinlaisin uusin lisämaustein varustettuna. Täytyy sanoa, että tykkään kyllä enempi olla töissä kuin opiskella, mutta sitten toisaalta paineita luo se, kun tuntuu että kaiken järjen mukaan nyt minun tulisi opiskella tutkinto loppuun. Aina yhtä hankala yhtälö. Parasta varmaankin olisi jos voisi tehdä jonkinlaisissa pätkissä vuoronperään töitä ja opiskelua, ja kenties johonkin sellaiseen lopputulokseen tilanne lopulta päätyykin.

...

Talon rakentaminen tuntuu eri vaiheissaan vaativan ainakin pokkaa. Varmaan eri talotyypeissä on erilaiset pokkaa kysyvät vaiheet. Hirsitalossa yksi on ikkuna-aukkojen, hmm, miten sen nyt sanoisi, no vaikkapa hiominen oikean kokoisiksi.

Kaikki hirsiosat ja liuta muita osiakin tulivat siis valmiina talotehtaalta, ja hirsitalosysteemiin kuuluu näköjään se, että ikkuna-aukot ovat ensin pystytysvaiheessa hieman kapeammat kuin valmiissa talossa. Sitten ennen ikkunoiden asentamista aukkoja levennetään eräänlaisen "leikkaa tästä" -merkinnän kohdalta, ja sitä rakentavampi osapuoli oli juuri duunaamassa, kun pääsin työpäivän jälkeen yllätysvisiitille tontille.

Toisin sanoen tässä vaiheessa pitää ottaa moottorisaha kauniiseen käteen, ja alkaa sahaamaan neitseellistä, suorastaan järkyttävän hienoa hirsiseinää. Juup, kysyy pokkaa, mutta sitä onneksi - kuten aiemminkin jo on todettu - rakentavammalta osapuolelta löytyy.

Heehee, luon tässä samalla hieman jännitystä, kun juuri oli takaoven mitta pikkuisen pielessä, ja tässä sahaillaan reippaasti, mutta saamani tietojen perusteella sahailut olivat kyllä menneet ihan putkeen :)

Ihanaa kun asiat etenee, vaikka täytyy kyllä sanoa että melko koville tämä projekti ottaa. Onneksi kuitenkin eteneminenkin on toistaiseksi ollut  vauhdikasta! Ensi kerralla sitten kuvia niistä ikkunoista! En ole nyt muutamaan päivään käynyt tontilla, joten jännittää itseänikin :)

Ans kattoo nyt!

Kattoa on siis pakerrettu.

Pääsin itsekin katolle puoleksitoista päiväksi naulailemaan kattohuopia paikalleen, ja kokemus oli varsin tyydyttävä siitä syystä, että yllättäen vasara pysyikin allekirjoittaneen kädessä. Tai siis jos tarkennan, niin tiesin kyllä että vasara pysyisi hanskassani, mutta naulat olisivatkin sitten kinkkisempi tapaus, koska joiltain aiemmilta vasarointiyrityksiltä muistin naulojen vääntyilleen ikävästi. Kattohuovan kanssa käytetäänkin näemmä sen verran pieniä nauloja, että vääntyileminen ei ilokseni ollutkaan minkäänlainen ongelma.

Katolta oli hyvät näkymät syksyiselle lampiselle.

Talo on siis edennyt hienosti, mutta jaksamisen kanssa on ollut välillä vähän heikompaa, tämä tosin oli odotettavissakin, eikä siten tullut yllätyksenä. Mies jaksaa painaa kuin väsymätön höyryveturi, mutta yllättäen hänen loputon positiivisuutensa onkin aiheuttanut negatiivisen sivuvaikutuksen.

Yltiöpositiivisena ihmisenä mies tarttuu joka tilanteessa optimistisimpaan mahdolliseen arviointiin esimerkiksi säästä, kustannuksista sekä erityisesti työhön kuluvasta ajasta. Näin ollen hän jatkuvasti arvioi reilusti alakanttiin eri työvaiheisiin kuluvan ajan. Tästä puolestaan onkin yllättäen aiheutunut se, että hän raportoi jatkuvasti minulle negatiiviseen sävyyn työn edistymisestä, tyyliin "eihän se tietenkään edistynyt niin nopeasti kuin mitä mä luulin" ja että "jotenkin kummasti siihen vaan kuluikin ihan hirveän paljon aikaa".

Mies levittää tököttiä.

Sinänsä yksittäsinä kertoina tuollainen raportointi kertoo vain yksittäisen työvaiheen vaatiman ajan väärin arvioinnista, mutta kertautuessaan jatkuvasti päivittäis- ja viikottaistasolla, onkin yleisenä tuloksena fiilis jatkuvasta tietynlaisesta tyytymättömyydestä, kuten että minä en olisi tarjonnut tarpeeksi aikaa (lastenhoito, perhevelvollisuudet) työn suorittamiseen, tai sitten muuten vain tukijoukoille (minulle) välittyvä tunne siitä, että hommat ei etene ja että tätä rakennus***ä tulee kestämään seuraavat sata vuotta.

Lopulta minun piti selata blogia taaksepäin nähdäkseni, että mistä moinen tyytymättömyysviestintä johtuu, tai siis lähinnä todistaakseni itselleni ja miehelle, että syytä tyytymättömyyteen ei ole. Ja blogia alaspäin vierittämällä piirtyikin silmien eteen aivan älytön edistys. Talomme kohdallahan oli hetki sitten ihan vain metsää, todellakin, ja nyt siinä tämä:

Ihka oikea talo, ja vielä bonuksena talon takana kokonainen vaja. Vastaava mestarikin kirjoitti lainannostoa varten valmiusastearvioksi 45%, mikä kuulostaa ainakin minusta aivan huikealta, kun ajattelee että pari kuukautta sitten tontilla vieraili vasta kaivinkone, eli perustuksiakaan ei vielä ollut.

Yllättävää huomata, miten elämässä välillä asiat kääntyvätkin päinvastoin kuin miten ne tuntuvat ensin olevan. Aluksi hankalan tuntuinen ihmissuhde saattaakin lopulta olla se palkitsevin; aluksi hirveältä tuntunut elämänkäänne saattaakin tuottaa parhaan lopputuloksen, ja toisaalta kova optimismi saattaakin aiheuttaa jatkuvaa pettymystä. Oli miten oli, talo edistyy hienosti!!!

...

Itse olen opiskellut, autellut välillä raksalla, hoidellut perhe-elämää sekä... kaipaillut töihin. Kuitenkin, oikeasti, puhun järkeä itselleni: Sitä parempi mitä vähemmän töitä on, koska oikeasti opiskelut eivät muuten etene, ja nyt ne etenevät.

Varhainen työaamu. Nyt tuohon aikaan tosin olisi jo pimeää, luulisin.

Pääsin käymään jo yhdessä kahdeksan opintopisteen ikuisuustentissäkin, ja nyt luen kolmen opintopisteen ei-niin-ikuisuus-vaan-ennemminkin hätiköintitenttiin. Takaisin tenttikirjojen ääreen siis!

Terveisiä katolta!

Siis katto ei lähetä teille terveisiä, vaan terveisiä meikäläiseltä, katolta käsin!

Pääsin vähäksi aikaa aputytöksi katolle hilaamaan finfoam-levyjä ylös kun herra raksamestari ne ensin tuuppasi minulle melkein ylös asti.

Odotellessani katolla kun ko mestari harjasi seuraavasta levystä lukkeja ja roskia pois, nappasin tietysti selfien. Tihrustaessani kuvaa hieman liian aurinkoisessa säässä näytin mielestäni ruudulla pätevältä, mutta nyt kun näen kuvan paremmin, huomaan että näytänkin lähinnä väsyneeltä.

No, vastannee paremmin totuutta.

Meillä on siis jonkinlainen kattokin jo olemassa. Vettä se ei ihan vielä pidä, mutta mikäli hommat sujuvat suurin piirtein toivotusti, niin ihan pian oltaisiin jo siinäkin vaiheessa, mikä osaltaan pienentäisi hiukan stressiä. (Siis minun stressiäni hiukan, mutta rakentavamman osapuolen sitten enemmänkin.)

Tässä kuvassa kattoa sisältä, kannatinpalkkien välistä pilkottaa jo lautakattoa. Ulkoapäin ei oikein tuoreita kuvia nyt olekaan, muita kuin tuo missä istun katolla itse. Ulkoapäin katto on tällä hetkellä lähinnä eristelevyjen valkoinen, ja piristyksenä on vihreä eristeteippiruudutus, mikä vilahtelee kuvassakin.

...

Omaan pikku maailmaani kuuluu sellaista, että lopetin työt, opiskelin parisen viikkoa kuumeisesti (samalla kun hoivasin esikoista joka oli lyhyenlännät puolisentoista viikkoa kotona ulkomaan kesätöiden ja eri ulkomaahan sijoittuvan opiskelun välissä).

Valitettavasti minun on myönnettävä, että podin hoivan ja opiskelun ohessa samalla melko pahoja vieroitusoireita työstäni.

En oikein muista, että minkä verran olen täällä blogissa omaa stooriani valottanut, joten mainittakoon sen vuoksi, että olin todella pitkään,  lähes 18 vuotta kotiäitinä seitsemälle lapsellemme.

(Nooh, mainittakoon myös tässä nyt saman tien sekin että kyllä, kaikilla on sama isä. Tätä nimittäin ihmiset kysyvät sen verran usein kuullessaan lapsimäärästäni, että olen tullut tulokseen, että asiaa pohtii monikin kuullessaan että olen seitsemän lapsen äiti.)

Lyhyt versio tapahtumien kulusta on se, että sitten päätin tehdä jotain muuta, ja menin opiskelemaan. Pitempi versio sisältäisi toki aimo annoksen kipuilua, kriiseilyä ynnä muuta vastaavaa, mutta tässä vaiheessa niiden yli voi onneksi jo loikata sulavasti.

Menin siis opiskelemaan, ja opiskelinkin yhtä täydellä höyryllä kuin mitä rakentavampi osapuoli nyt rakentaa taloamme.

Toissa kesänä aloimme tarvita enemmän tuloja mieheni insinööritulojen lisäksi, joten aloin etsiskellä itselleni osapäiväistä työtä opiskelun rinnalle, mutta päädyinkin kokopäiväisesti postiin, jonne jäin yli vuodeksi tekemään sijaisuuksia, jotka olivatkin varsin riittoisia.

Nyt kuitenkin järkeni sanoo, että olisi aika opiskella opiskelut loppuun, juurikin jälleen raha-asioiden vuoksi, kun tällä hetkellä talolainaa ei vielä tarvitse suuremmin maksella pois, mutta kohta koittaa sitten senkin aika, ja olisi tietty mukavaa jos olisin valmistunut niihin aikoihin.

Opiskelu kuitenkin on melko hankalaa, kun vaikka sisäistän asioita helposti, tekee paikallaan istuminen minusta levottoman ja ahdistuneen/masentuneen. Viime viikolla pääsinkin neljäksi päiväksi töihin, mikä piristi mieltä ja kukkaroa, mutta tietenkin jokainen tenttikirjoista erossa vietetty päivä hidastaa opiskelutunnelin pään saavuttamista.

Toivoisin että tuleva lukuvuosi toisi sopivassa suhteessa töitä ja opiskelua, niin että voisi aina silloin tällöin käydä töissä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän opiskella.

Ps. Viimeksi kirjoitellessani odoteltiin röntgenkuvauksen tuloksia: rakentavamman osapuolen sormen tyvinivelessä oli kuin olikin pieni murtuma, mikä hoituu sillä, että nimetön ja pikkusormi on teipattu yhteen parisen viikkoa, mikä ei ole juurikaan hidastanut miehen tahtia. Rakentavampi osapuoli on siis myös ollut hajottavampi osapuoli, kun on hajoittanut itseään suhteellisen tiuhaan tahtiin. Täytyy myöntää, että nyt on kyllä hirvittänyt melko paljon, kun olen tiennyt että hän työskentelee katolla, joten tämänkin vuoksi olisi mukavaa, jos katto valmistuisi piakkoin ;)

Meitsi muuttaa

Talorintamalle kuuluu fantastista! Kerrassaan niin fantastista, että joudun tosissaan pidättelemään itseäni etten pakkaisi hammasharjaa ja makuupussia reppuuni ja muuttaisi jo taloon. Finfoamien päälle olisi lämpöistä viritellä se makuupussi ja hirsiseinä toisi henkistä lämpöä ja turvaa - ovia ja ikkunoita ei tietty vielä ole, eikä kunnollista kattoakaan, mutta mitäpä pienistä!

Tosiaan, enää emme puhu tontista, vaan puhumme talosta, koska tontille on noussut talo. Kokenut hirsipystytysporukka kävi hommissa päivän plus puolikkaan toista päivää, ja hirret olivat ylhäällä.

Näissä kuvissa ällistelen hirsien hienoutta ensimmäisen päivän iltana.

Hirsiseinä nousee korkealle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle kuin jossain vaiheessa jännitin, eli pelkäämääni jonkinlaista suhteettomuutta ei ole ainakaan vielä ilmennyt.

Päin vastoin, olemme ihan hurjan tyytyväisiä talossa noin kaikkeen.

Eikös nurkan liitos olekin kaunis! Nurkka jää ihan tuollaiseksi - alunperin siihen oli tarkoitus tulla nurkkalaudat liitoksen päälle, mutta onneksi kaupanhieronta - ja suunnitteluvaiheessa istuskellessani Kontio-toimiston sohvalla tutkiskelin mallinurkkaa, joka oli kasattu toimistoon, ja liitos oli kaikessa luonnollisuudessaan niin kaunis, että mitäpä sitä peittelemään, todellakaan.

Ikkunasta avautuvasta maisemastakin pääsi jo ottamaan maistiaisia, ja tykkäsin kyllä kovin! (Imperfektimuoto siksi, että nyt tuon isoimman ikkunan edessä on pressu, eikä luontoa pysty enää samalla tavoin fiilistellä sisältä käsin). Yllä olevassa kuvassa on olkkarin isoin aukko, aukkoon tulee terassille johtava ovi sekä kolme isoa ikkunaa.

Hirsi vaan on niin huippumateriaali! Olemme jo useampia vuosia asuneet homeisessa lastulevykolkassa, ja aina kun pääse lähelle näitä ihania, lämpimiä, hyvätuoksuisia, paksuja ja kauniita hirsiä, niin mieleen tulee epäuskoinen, unolmantapainen toive siitä, että pääsemmekö me oikeasti asumaan tuollaisessa ympäristössä...

Kuvat ovat kuten ennenkin hieman jälkijunassa, eli te jotka pääsette tavalla tai toisella kurkkaamaan raksalle ihan livenä näette jo pidempääkin edistystä :) Blogiinkin sitä on taas luvassa, kunhan ehdin seuraavan kerran kirjoittelemaan ja kuvia liimailemaan. Kuvien siirteleminen kännykältä tai kamerasta blogiin käy sivumennen sanottuna minulta tuskaisen hitaasti ja kankeasti, siksikin lykkään liimailua... Täytyisi varmaan etsiä jokin helpompi keino, varmasti sellainenkin on olemassa.

Eli varsin hyvin raksalla siis menee, mutta jottei totuuskuva jäisi vallan yksipuoliseksi, niin kerrottakoon myös, että perhe-elämään ja parisuhteeseen liittyviä haasteita on kyllä kohdattu tässä männäviikollakin.

Tavallaan rakentamiseen liittyvät tsydeemit ovat menneet perheen kannalta jopa paremmin kuin olisin osaanut arvata, mutta toisaalta odotukseni eivät ehkä olleetkaan kovin korkealla, vaan olin ennemminkin varautunut massiiviseen parisuhdeproblematiikkaan.

Se mihin en (jostain syystä) ollut osannut varautua, oli lasten ikävöiminen isää. Etenkin kuusivuotias on ollut ehdoton isänkaipuussaan, ja luulen että sitä muutkin hiljaa mielessään potevat, ja itse luonnollisesti poden riittämättömyyden tunnetta kun yritän yksin revetä huomioimaan koko liutaa lapsia.

Parisuhteessa haasteet tuntuvat menevän viikon sykleissä, tyyliin että viikolla sinnittely sujuu ihan mainiosti, mutta loppuviikosta sitten alkaa räiskyä. Isoimmat (toistaiseksi kuitenkin aika harvoista raksaelämään liittyvistä) riidoista ovat tulleet siitä, kun rakentavampi osapuoli tulee piipahtamaan kotona, ja noina harvoina kotiminuutteina yrittää projektinhallintaan tottuneena hallita raksaprojektin lisäksi myös kotirintamaa, jota taas olen pyörittänyt ihan omalla tavallani jo päivä- ja viikkokausia melko itsekseni. Mutta tuosta hallinnoimisesta on nyt sanottu, näin nätisti ilmaistuna ;)

Nyt jännitetään vaihteeksi röntgenin tuloksia, kun edellä mainitun osapuolen sormi otti osumaa eilen. Eipä käy ainakaan tylsäksi. Aurinkoa sinunkin viikkoosi!

Haasteina valokuvaus ja ekologisuus

Olisi huippua, jos olisin jaksuihme, joka jaksaisi kaiken! Jaksaisin (fyysisesti raskaassa) töissä käymisen ja suurperhearjen pyörittämisen lisäksi vielä päivittää blogia sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin ja mitä tietenkin myös suunnittelin silloin kun blogin pyöräytin käyntiin... Kerta toisensa jälkeen huomaan kuitenkin olevani jaksamiseltani ns normaali, ja niin vain käy että blogi painautuu ajoittain unholaan kaiken muun alle.

Kuten vaikkapa retkeilyn ihanassa sunnuntai-ilmassa:

Kuva tosin jo edelliseltä sunnuntailta, mutta nytkin (eilen sunnuntaina kuin myös tänään maanantaina) ollaan saatu nauttia fantastisesta ilmasta; näin hyytävän ja märän kesän jälkeen näistä loppukesän lämmöistä osaa tosiaan nauttia.

Nyt kuitenkin olen täällä kirjoittamassa taas! Ja mielessäni on kaksi päivänpolttavaa sekä haastavaa asiaa, joista ensimmäinen on blogivalokuvaus:

Olin suunnitellut ottavani blogiin mahtavia kuvia, joissa suomalainen mies työskentelee hiki otsalla karehtien ja työkalut soiden. Valitettavasti kuitenkin tämä arki on pitänyt minut hyvin pitkälti poissa työmaalta silloin kun siellä on tapahtunut, ja olen päässyt pistäytymään paikalla vain hyvin satunnaisesti pikaisilla katsastusreissuilla.

Ja... Rakennustyömaa nyt ei ole mikään visuaalisesti kovinkaan inspiroiva. Katsokaa vaikka tätäkin maisemaa:

Itse asiassa tässä kuvassa on sittenkin puolensa, ainakin kivoja valoja ja varjoja...

Tai tätä:

Mukavaa edistystä näistä kuvista toivottavasti välittyy.

Toinen haaste, mikä on viime aikoina askarruttanut mieltäni, on niin sanottuihin ekotaloihin liittyvä pulmallisuus. En oikein nyt muista, mitä olen tästä teemasta kirjoitellut aiemmin - jos mitään - mutta meidänkin talolla on ekologista filosofiaa pohjalla. Hirret tietty on ekoja, ja puutalo muutenkin. Lisäksi ala- ja yläpohjaan on tulossa niin paksusti eristettä, että tavoitteena on, nooh, olla eko.

Suhteellisen usein törmää eri medioissa niin sanottuun ekotaloon, joka mielestäni ei ole ekotalo ollenkaan, vaan lähinnä luksustalo. Nimittäin usein näissä hienoimmissa ekotaloissa unohdetaan täysin asuinneliöiden vaikutus asumisen ekologisuuteen. Eli mitä enemmän lämmitettäviä neliöitä ja kuutioita täällä pohjoisen oloissa on, sitä vähemmän voidaan ekologisuudesta mielestäni puhua. Koska vaikka talo olisi miten tiiviiksi tehty, vie lämmittäminen silti energiaa. Ja jos asuinneliöitä per henkilö on tuhottomasti, on ekologisuudesta tingitty paljon.

Paha tietty puhua näin, kun joudutaan joka tapauksessa tekemään neliöitä suuren perheen tarpeisiin. Meidän perheen elämäntavassa keskeistä on myös taloudellisuus ja tämän myötä tulee samalla kuin itsestään tiettyjä ekoratkaisujakin. Esimerkiksi nyt teemme mahdollisimman vähän niitä neliöitä, ja tämä on osin raha-asioiden sanelemaa, mutta myös ekoajattelumme tykkää tästä.

Ekologinen vaahtera

Alakertaan tulee himpun alle sata neliötä, ja lisäksi yläkerran parvi-ullakkohuonetsydeemiin pari pikkuista huoneen tapaista. Meillähän on perhetilanne siinä vaiheessa, että lapsia vanhimmästa päästä alkaa pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa, nyt kesän alussa sanoisin vanhimman lapsen jo muuttaneen kotoa, mutta hän tulee toivottavasti (ulkomailla opiskelun myötä) viettämään vielä pitkään lomat kotona. Muiden muuttovauhdista en luonnollisestikaan osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, mutta tietenkin toivoisin, että isoimmatkin ehtisivät asua vielä pitkään tässä talossa.

Sitten kun jossain vaiheessa tilaa kenties alkaa olla meille jopa yli tarpeen, on aika harkita ratkaisuja taas uudelleen. Itse suunnittelen aina välillä sellaista, että talon yhdestä kulmasta saisi (kenties) lohkaistua pikkuisen asunnon vuokraamista varten, mutta voi tietenkin olla, että tämä jää pelkäksi spekulaatioksi. Muutenkin aika tulee näyttämään, miten suunnittelu on onnistunut, eli onko meillä niitä toivomiamme tehoneliöitä vaiko vain toivottoman ahdasta kahdeksan ja välillä yhdeksänkin hengen asumistarpeisiin.

Huh huh!

Hieman aivosumuisen viikon kirjoitusta tässä:

Tontilla tapahtuu paljon nopeammin, kuin mitä ehdin millään raportoida, etenkin kun tietokoneaika on hyvinkin kortilla erittäin tiiviin arjen vuoksi.

Tässä jonkinlaista katsausta viime päivien edistyksestä ja pienistä takapakeistakin:

Paalutuskone tuli ja survaisi maahan 32 rautapaalua, joiden päälle talo sitten tulee köllöttelemään. Maaperätutkimuksen mukaan arvioitu paalutussyvyys oli noin kymmenen metriä, ja pientä takapakkia koettiin kun ensimmäinen (lampisen puoleinen) paalu humahti peräti seitsemääntoista metriin; sain työpaikalle itkuhymiöillä varustetun viestin asiasta ja rukouspyynnön, paalutuksen hinta kun oli metriperusteinen ja meidän projektillemme olisi aika keskeistä pitää kustannukset kurissa, koska haluaisimme kovasti pitää talon itse. Onneksi seuraavat paalut eivät uponneet yhtä syvälle, vaan jonnekin alunperin arvioidun syvyyden ja tuon 17 metrin välimaastoon.

Talon kohtaan on myös levitetty aimo kasa mursketta, ja jotenkin koko systeemi tontilla on  nyt jollain tavalla oudon kliinisen oloinen verrattuna alun tilanteeseen.

Paaluja, mursketta ja taustalla vaja puoliksi maalatussa vaiheessaan.

Jonkinlaisina välipäiviksi luettavina päivinä mies ja pojat tekivät niin ison läjän polttopuita, että arvelin niitä riittävän useammaksi vuodeksi, mutta mies huomautti että kyllä niitä myös kuluu paljon. Tontille jäi vielä 'ehjääkin' puutavaraa. Itsekin pääsin vihdoin yhtenä iltana heittelemään klapeja, ja oli aika hauskaa päästä vihdoin itsekin tekemään jotain.

Maanantaina hirret ja muut sälät talotehtaalta (Kontio) saapuivat. Ilmassa oli luonnollisesti suuren urheilujuhlan tuntua.

Hirsipaketti ja ensimmäistä hirsikertaa jo asennettunakin!

Tiistaina koettiin sekä etuaskeleita että takapakkia. Tontilla alkoi ensimmäinen hirsikerran työstäminen paikoilleen. Rakentavampi osapuoli on, kuten olen tässä hieman etäisemmin jo tainnut mainitakin, paahtanut sata lasissa viimeiset viikot. Paahtaminen on luonnollisesti vain kiihtynyt rakennustyön päästyä kunnolla vauhtiin. Ensimmäistä hirsikertaa asentaessa mies onnistui kaatumaan hirsi sylissä ja laskeutumaan takaraivo edellä (tai sitten takapuoli edellä mutta takaraivo hyvänä kakkosena) lautapinoon. Vertahan sieltä hiusten seasta tulvi, mutta vauhti päällä ei hommia voi luonnollisestikaan jättää kesken, vaan ensimmäisen hirsikerran asentamista jatkettiin niin kauan, että pääsin töistä ja tsekkasin tilanteen.

Haava oli sen verran mojova, että tiedotin sen vaativan käynnin päivystyksessä, jotta se ainakin tsekattaisiin ja mahdollisesti ommeltaisiin. Vauhtia kuitenkin kun oli, niin hommia tontilla jatkettiin vielä parisen tuntia, ja aamusella sattuneen tapaturman jäljiltä mies oli päivystyksessä vasta illansuussa. Onneksi haava pystyttiin vielä ompelemaan, joten mies sai viisi tikkiä sekä coolin pipon. Tämän lisäksi hän sai puolisoltaan tiukkasanaisen viestin siitä, että jonkinverran on nyt hidastettava vauhtia.

Vähän niin kuin suo kuokka ja jussi, mutta mies, pipo ja ruuvari. Kyllä näillä talo syntyy.

Rehellisesti sanottuna huolestuttaa kyllä jonkin verran, kun jo ensimmäisenä hirsien asennuspäivänä käy tällaista. Niin että mitä vielä ehtiikään sattua sitten kun hirsiä aletaan nostella korkeammalle. No, hyvä kuitenkin että intoa riittää.

Hirret ovat ihania, fantsuja ja upeita. Tänään töitten jälkeen käytiin tulevan eskarilaisen kanssa tutustumassa lähieskariin, ja käveltiin sieltä polkuja pitkin tontille. Pikkupojut kiipeilivät hirsien päällä, ja itse nojailin hyväntuoksuiseen puuhun töiden jälkeisen raukeuden vallassa. Toivon tosiaan, että voimme pitää talon. --> Eli pian opiskelemaan opinnot pulkkaan ja sitten tarvittavat jatkotoimenpiteet!

Yksi taloon liittyvistä ulkonäköhuolistani alkaa myöskin konkretisoitua, vaikka vielä ei olekaan tietoa siitä, minkälaiset mittasuhteet se tulee saamaan. Hirret lastataan siis suoraan paaluperustuksen päälle, ja koska ainakin tällä hetkellä talon ajatuksena olisi 'on sitä miltä näyttää', on suunnitemassa tällä hetkellä jättää perustukset ilman mitään 'koristesokkelia'. Pohdituttaa jonkinverran, että tuleeko talo näyttämään valtavalta laatikolta joka leijuu muutaman tulitikun varassa... Paalujen maanpäällinen osuus on korkeampi kuin mitä olin etukäteen ajatellut, näin on sen vuoksi ettei maasta hyppäisi kosteutta taloon, ja nyt mietityttääkin että millainen linnunpönttöefekti talosta aikanaan syntyy... Mutta no worries, jos lopputulos näyttää pahalta, niin naamioidaan tilannetta sitten esimerkiksi jollain stylellä rimoituksella.

Näissä merkeissä, näihin tunnelmiin.
Vielä on töitä jäljellä omalla työmaallani.
Kohta tulee vanhin lapsukaismme hetkeksi kotimaahan, jes.
Loppukesän tuoksuissa mennään.

Elokuun alussa

Kesän vauhti hirvittää. Se etenee kuin vimmattuna, mikä tarkoittaa väistämättä sitä, että pian se on ohi.

Muutamia vääjäämättömiä signaaleja suven kiitämisestä kohti päätepistettään:

Mainospostin mukana tuli kaupunkibussien talviaikataulu. TALVIaikataulu!
Jollain tavalla masentava ajatus, että TALVI olisi jo niin kovin tuloillaan, ja kesä kääntymässä aivan lopuilleen.

Ilmassa on jännä tuoksu, sen täytyy olla joku pieni syksyinen sävy, kun viileähkö ilma yhdistyy loppukesän kukkijiin.

Koulujen alku on tähän asti ollut kaukana, välillä on tuntunut siltä että se on liiankin kaukana, kun koululaiset ovat vietelleet kesälomaansa pääosin kotosalla keskenään, molempien vanhempien ollessa töissä. Ja nyt ihan yhtäkkisesti koulujen alku onkin jo lähes ovella.
...

Samalla kun kesä on edennyt, on raksallakin edennyt. Se eteneminen ei onneksi tunnu lainkaan haikealta, vaan hyvältä, luonnolliselta.

Tänään vaja sai pintaansa mustaa tervamaalia. Maalia riitti tällä erää noin puoleen vajaan, joten kokonaisuus ei vielä ole kovin kuvauksellinen.

Huomenna tulee paalutuskone iskemään perustukset maahan.

Viikon päästä puolestaan on edessä yksi koko raksan huippuhetkistä, kun hirret saapuvat tontille.

Ja sitten alkaakin jo talon kasaus. Uskomatonta!

...

Kesän etenemisestä kertoo oma kesätyönikin postissa. Viime kesänä paistuin postia jakaessani, tänä kesänä ei ole tullut niin kuuma, mutta kastuttu on kyllä monesti. Tällä hetkellä onkin enää kolme viikkoa sovittuja kesätöitä jäljellä, ja sitten ovella häämöttää muutos.

Harmillista kyllä en pidä muutoksista lainkaan.

Pakollinen hammasharja-selfie, pakollisella tarkennusohgelmalla.

Hammasharjaselfie, tarkennus hippusen enempi kohdallaan.

Saiskohan tästä profiilikuvan facebookkiin? Tuskinpa. Sitäpaitsi siinä minulla on selfie lusikoiden kanssa; hammasharjaselfie ihan pian olisi hieman toistoa.

Viime kesänähän tulin postille kesätöihin yhdistelmänä hetken mielijohdetta ja hyvää tuuria. Sitten jäinkin taloon koko vuodeksti tekemään yllättävänkin riittoisia sijaistöitä. Paria-kolmea-neljää viikkoa lukuunottamatta töitä riitti koko vuodeksi, ja nyt vielä täksi kesäksikin. Nyt kuitenkin työpaikalla puhaltavat niin lujat vähentämisen tuulet, että olen hyvin epäuskoinen siihen, että töitä enää suuremmin riittäisi tälle sijaistajalle.

Ja toisaalta minun pitäisi tietenkin tehdä opiskelut loppuun, eikä jättää niitä vuosikausiksi roikkumaan. Nyt olisi hyvä, ja kenties viimeinenkin hetki opiskella loppuun, kun talolainaa ei vielä tarvitse isossa määrin maksaa takaisin.

No niin mannasaria, ole aikuinen, opiskele loppuun. HETI.

Kuitenkin ajatus siitä, että jättäisin kivat työkaverit ja hautautuisin yksinäni tenttikirjojen ja gradulähteiden uumeniin tuntuu... no, lähinnä aivan karmivalta. Lisäksi pelottavalta, hyytävältä, masentavaltakin.

Olen melko huono istumaan paikallani, siis istun kyllä, mutta pääni meinaa poksahtaa.

Hetki ennen poksahdusta, huom ilmeen jäykistyminen.

Lisäksi pelkään sitä, että menetän työssä hankkimani rautaisen kunnon. Olen nyt parhaassa fyysisessä kunnossa kuin mitä olen ikinä aiemmin ollut, ja olen kyllä nauttinut siitä, enemmän kuin olisin aavistanutkaan. Tietenkin voin, ja aionkin harrastaa liikuntaa sitten vapaa-ajalla, mutta... Olen kuitenkin pohjimmiltani hyötyliikkuja, en huviliikkuja. Tarvitsen ikään kuin motivaatioksi sen, että tekemisessä on joku tarkoitus. Juuri tänään pohdiskelin, että mitä sillä hyvällä kunnolla sitten edes tekee, jos sitä ei kerran tarvitse mihinkään? Siis oikeasti tarvitse?

Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kaikkea on edessä. Kenties jotain parempaakin?

Vaikka tarvitseehan sitä hyvää fyysistä kuntoa ihan jo opiskeluun, etteivät paikat hajoaisi istumiseen. Ja tietty ison perheen arjen pyörittämiseen myös. Onneksi tämä jo tuhattaitoiseksi kehumani mieheni ryntää hätiin tässäkin probleemassa. Hän lupasi ryhtyä erittäin personal traineriksi ja tehdä minulle oman treeniohjelman, ja sitten voinkin rynnätä lenkille tai tekemään punnerruksia kun tenttiin lukeminen alkaa liikaa ahdistaa.

Lisäksi tietty ryntään sitten myös rakennustöihin.

Ja ihan varmana lupaan pian rynnätä tontille kameran kanssa dokumentoimaan edistystä.

Kuulumisiin :)