Kiitoksia ja pienipalkka-alaa

Ihan ensiksi haluan lähettää lämpimät, lämpimät kiitokset teille, jotka olette eri tavoin auttaneet meitä & projektiamme tässä rakennuskuukausien aikana. Erityiskiitokset menevät rakentavamman osapuolen työkavereille, sekä opiskelukaverille T:lle perheineen. Kiitos <3 <3 <3

...

Kiitollisuus tuosta avusta on kirkkaana mielessä.

Samoin on kirkkaana mielessä kiitollisuus siitä, että me puolisot rakastamme toisiamme, kiitollisuus siitä että meillä on seitsemän ihanaa ja kaunista lasta, sekä kiitollisuus siitä, että asiamme ovat niin hyvin että voimme rakentaa taloa. Olemme siis tosi siunattuja.

Tämän pateettisen purkauksen ohella ajatukset kiertävätkin sekavalla kehällä, vyyhdellä, kerällä ja rykelmällä.

Silloin kun olen joko hullu-professori -vaihteella (eli tavattoman keskittynyt johonkin asiaan) tai sitten vaan erityisen rasittunut tai väsynyt, tapaan unohdella ihan perusasioita. Olen eri vaiheissa viime vuosia unohtanut mm. oman etunimeni, olen unohtanut olenko nainen vai mies, ja usein joudun kelailemaan vuodenkiertoa mielessäni ennen kuin muistan mikä vuodenaika onkaan menossa. Eilen unohdin lasten iltarukouksen sanoja, ja samaa rukousta levolle lasken meillä on rukoiltu siitä lähtien kun isoimmat lapsemme olivat pieniä. Hmm.

Talon rakentaminen on edennyt kuin juna raiteillaan.

Omaa ajatteluani on sen sijaan hetkauttanut työtaistelutilanne työhöni liittyen. Enpä olisi vielä tovi sitten osannut kuvitellakaan että meikäläisen työhistorialla (18 vuotta kotiäitinä) päästäisiin vielä joskus osallistumaan lakkoonkin, ja nyt kuitenkin se tilanne on lähempänä kuin olisin osannut arvatakaan. En oikein tiedä, mitä tuosta aiheesta kirjoittaisin. Lähinnä ehkä sen, että minulla on aika vahva "oikeudenmukaisuustunto", ja epäreilut asiat käyvät näin ollen suoraan hermostoon. Tietääkseni on suhteellisen erikoinen tilanne, että juuri ennen mahdollista lakkotilannetta aloitetaan suht isosti vuokratyövoiman käyttö; eikä minun logiikkaani oikein iskostu myöskään se, että usean kymmenen jakelijan vuokratyöpaikkailmoitusta keskikokoiseen kaupunkiin - saati mikä määrä "uusia" työpaikkoja on kyseessä valtakunnallisesti - perustellaan palvelun sujumisella tai "normaalina käytäntönä palvelualalla", siis etenkin kun kyseessä on samalla hetkellä alkanut työsopimukseton tila. Samalla luonnollisesti mietityttää oman, erittäin määräaikaisen työni haavoittuvuus.

...

Nykyisen kotimme purkuaikataulu on viimein selvinnyt. Ensimmäiset näistä taloista isketään maan tasalle ensi kesänä. Purku kuitenkin alkaa toisesta laidasta taloja, kuin missä itse asumme, joten vaikka talomme rakentamisessa tulisi viivästyksiä matkaan (toivottavasti kuitenkaan ei!), niin mitä luultavammin pääsemme kuitenkin muuttamaan tästä suoraan uuteen kotiin, ilman välivaihemuuttoa. Tästä olen kyllä tosi iloinen.

...

Ps. Rakentavampi osapuoli oikoluki tekstin ja huomautti, että seuraavalla kerralla voisin kirjoittaa siitäkin, että mitä raksalla oikein tapahtuu ;) Kerrassaan mainio idea mielestäni :D ja toivoakseni tekstiä onkin luvassa raksapuolesta enemmän. Rakentavampi osapuoli lupasi käsittääkseni (?) myös itse kirjoittaa jonkinlaisen tilannepäivityksen, suoraan rakentamisen ytimestä. Tänään siis hieman sekavaa, mutta ensi kerralla toivottavasti taas rakentavampaa.

Oikein hyvää sunnuntaita sekä alkavaa viikkoa kaikille!

Pysähtymistä

En sitten päässytkään raksalle auttelemaan.

Pyhäinpäivän iltana

Maanantai-iltana kuusivuotiaamme loikki sohvalta toiselle, kuten aina, mutta nyt laskeutuminen epäonnistui. Hirmuinen huuto, ja käsi oli toimintakyvytön. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta, että päivystykseen on todella lähdettävä, koska ko kuusivuotias huutaa yleensä korkealta ja kovaa pienemmistäkin kolhuista. Lisäksi muksaus ei ollut ollut mitenkään erityisen kova, joten en voinut ensin uskoa että mitään olisi murtunut, katkennut tai mennyt sijoiltaan.

Päivystyksessä sitten selvisi, että olkaluu oli poikki, ja myös että luussa poikkeaman kohdalla oli poikkeama, nimittäin luussa murtuman kohdalla oli pallukka joka on mitä luultavammin verisuonikysta, eli verisuonet ovat kasvaneet epänormaalilla tavalla ja aiheuttaneet sen, että luu oli tuosta kohtaa ontto, ja katkesi siksi tavanomaista selkeästi helpommin. Hoitona kipsi (tai tarkemmin muovinen tuki) ja kontrollikäynti lastenkirurgian polilla.

No niin, miten tämä liittyy raksaamme? No, toki paljonkin.

Murtumaa seuraavan päivän olin vielä töissä (ja mies potilaan + pikkuveljen kanssa kotosalla), kun olin luvannut, mutta sen jälkeen sain viettää kolme päivää kotosalla hoivaten käsipotilasta ja tämän pikkuveljeä. Lisäksi päivien jatkoksi tuli vielä viikonloppu, joten kotoisaa elämää kertyy lähes viikko. Aluksi käsi oli valtavan kipeä, mutta toki loppuviikosta poika olisi voinut jo olla eskarissakin, vaikka parempi mielestäni vielä kotona.

Koska.

Äkkipysäys sai minut näkemään kipeänkin selvästi, että miten lujaa viimeiset kuukaudet on perheessämme menty. Rakentavampi osapuoli on tietysti, no, rakentanut. Kuten suunnitelmissa olikin. Minun itseni oli tarkoitus kesätöiden jälkeen keskittyä opiskelun ja perhe-elämästä huolehtimisen antoisaan yhdistelmään, mutta päädyinkin pian takaisin töihin.

Ikkunoista loistaa jo valot

Tottakai oma työtilanteeni lyhyitä määräaikaisuuksia tekevänä sijaisena on hyvin epävarma. Epävarmaa on myös opiskelu, kun vaikka pystyn suorittamaan kursseja junamaisen tehokkaasti suurperheen-mamma-opiskelee -asenteella, niin takaraivossa nakertaa kuitenkin kysymys siitä, että pystynkö tällä koulutuksella (kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen asiantuntijakoulutus) ikinä työllistymään, ottaen huomioon olemattoman työkokemukseni (kotiätivuodet). Noh, toisin sanoen huolta, epävarmuutta, työtä (rakennustyötä, työtyötä, opiskelutyötä), lastenhoitoa, kotihommia, suunnitteluhommia (raksa!), ylipäänsä kaikkea on perheessämme ollut yllin kyllin viimeisen puolen vuoden ajan. Minä pidin huikean kahdeksan päivän kesäloman ja mies pystyi pitämään lomaa jopa parisen viikkoa, eri aikaan tottakai kuin minä. Suurperheen kaikki juoksevatkin asiat on jotenkin tullut hoidettua, ja välissä vilkuteltiin ja halittiin yksi lapsi ulkomaillekin, neljäksi vuodeksi.

Eli kaikkea on ollut yllin kyllin, mikä on toisaalta hyvä, tykkään kyllä siitä kun tapahtuu. Mutta toisaalta taas, etenkin pienten lasten kannalta on kyllä menty ihan liian kovaa. Tajusin tämän vasta, kun istuin pysähtyneenä päivystyksessä, ja kätensä poikkaissut lapsi keskusteli kanssani kiinnostuneena päivystyksen toiminnoista ja kuvalehden mainosten ilmiöistä.

Raksavalot

Olen iloinen, että käsi tuntuu paranevan hyvää vauhtia. Toisaalta olen myös tosi iloinen siitä, että saimme muutaman rauhallisemman päivän lasten kanssa. Maanantaista alkaa taas arkisähläys töineen, päivähoitoineen ja kouluineen, mutta toivon kovasti, että saisimme jotenkin ujutettua kaiken arkikiireen lomaan myös rauhallista kohtaamista.

Parempia päiviä jo

Ps. Raksakin etenee :) Jopa siinä määrin, että olen alkanut muuttoa silmällä pitäen myydä pois tarpeettomia tavaroita. By the way, tarvitsisiko kukaan hyvää viulua :D ? E. H. Roth suoraan 80-luvulta, soitettu pari vuotta, mutta sen jälkeen vain kuljetettu mukana lukuisissa muutoissa :D Paitsi viime syksynä aktivoiduin huollattamaan sen myyntiä varten. No niin, tonnilla irtoaa kaunis 'tummapaahtoisen' soinnin omaava instrumentti koteloineen ja jousineen (varajouseksi). Myös vaihto esimerkiksi jännittäviin/tyylikkäisiin kaakeleihin, mustaan tervamaaliin, vanhoihin peilioviin, vessanpyttyihin tai muuhun mukavaan käy :D Anyone?

Täältä tähän, mannasaria.

Arki ajaa yli

Arki on täällä jyrännyt sen verran voimakkaana ilmiönä, että vaikka aiheita kirjoittamiseen olisi ollut saatavilla runsaasti, ei aikaa tai voimia bloggaamiseen ole ollut. Koska kuitenkin tiedän (kiitos bloggerin oivien tilastojen) että täällä käy ystäviä, tuttavia ja virtuaalituttuja kurkkimassa uusia kuulumisia, niin laitan pikakuulumispäivityksen, ja sitten myöhemmin, joskus kun voimia/aikaa/jotain on enemmän, niin sitten taas enempi :)

Siis:

Hengissä ollaan.

Raksa etenee.

Olen ollut töissä, en opiskelemassa.

Sitten kun töihin tulee ensimmäinen tauko, menen raksalle siivoamaan ja räpsimään valokuvia.


Tilanne:

Talossa on nyt ovet ja ikkunat, ja ovi on jopa lukittu.

(Sinänsä hieman sääli, jostain syystä huomaan nyt pitäneeni avoimien ovien politiikasta, mutta totta kai minulla on myös (osin) järkeä kädessä tässä asiassa, joten tottakai lukon piti tulla jossain vaiheessa, ja varmaan tämä vaihe oli oikein hyvä)

Takaovi on se kymmenen senttiä liian leveä, mutta sille saatiin rakentavamman osapuolen nokkeluuden johdosta viisi senttiä lisätilaa oven toiselta puolelta pätkäisemällä hirsiseinää jälleen näppärästi moottorisahalla, joten toiveet värikkäästä retrojääkaapista pitävät yhä pintansa.

Meillä on nyt myös päheä terassi lampiselle päin, ja ko terassille on myös portaat. Kaiteita ei vielä ole, mikä onkin osa terassin tämänhetkistä päheyttä, koska näköala ja avaruus on aika kiva juttu. Kaiteet ovat kuitenkin tulossa turvallisuuden ja rakennusmääräysten vuoksi, ja osin tämä on harmi juttu, koska näköala sekä talossa että kuistilla supistuu. (By the way, kaiteet ovat suunnittelun kipupisteiden kymmenen kärjessä juuri nyt...)

Tässä kuulumiset tiivistetysti tällä kertaa. Nyt kupposellinen kahvia ja sitten teen kotikaaokselle jotain.

Halein ja terkuin
erittäin tiivistävä remppareportterinne mannasaria

Asiat etenee

Hellurei!

Ikkunat ja ovet saapuivat pari päivää sitten, ja tunnelma tontilla oli kuin jouluna konsanaan. Itse en valitettavasti ollut tunnelmaa todistamassa, koska olin päätynyt jälleen opiskeluhommista postia lajittelemaan ja jakamaan (eri toimipaikkaan tosin kuin aiemmin), mutta tunnelma välittyi melko hyvin viestin & valokuvan myötä:

Hmm, osaan ilmeisesti toistaiseksi liittää vain itse ottamiani kuvia kameralta tänne, mutta kuvassa joka tapauksessa talon eteen on ilmestynyt massiiviset paketit ja teksti on: "Kuinka monta kertaa vuodessa on joulu? Ovet ja ikkunat tuli :) "

Päivää myöhemmin fiiliksiin tosin lisättiin pieni notkahdus, kun talomme takaovi todettiin kymmenen senttiä liian leveäksi. Rakentavampi osapuoli oli lukaissut siinä kohtaa tilausvahvistuksen hieman liian nopeasti, ja pieni numeroerhe oli päässyt pujahtamaan ohi silmien.

Hirsitalon oviaukkoa on toisaalta melko helppo leventää, ottaa vain moottorisahan käteensä. Toisaalta ongelmia aiheuttaa kotimme kompakti koko: jos levennämme oviaukkoa kymmenellä sentillä suunnitellusta, ei jääkaappi enää mahdu paikalleen, tai mahtuu kyllä jos se menee osittain listojen päälle, mutta yritämme välttää juuri tuon kaltaista tahatonta kesämökkityyliä, ihan jo senkin vuoksi että jos talo pitää aikanaa myydä.

Niinpä siis vaihtoehtoja on kaksi erilaisine muunnelmineen.

Joko hommaamme uuden oven, tietty mieluiten hyvityksenä ikkuna- ja ovitehtaalta (hehän alunperin piirustuksista katsoivat väärän leveyden ovelle, mutta toisaalta sitten taas mies hyväksyi tilausvahvistuksen), tai sitten ostamme kylmästi uuden oven. Äh.

Tai sitten vaihtoehtona kaksi tosiaan levennämme oviaukkoa ja asennamme nykyisen oven paikalleen, ja ratkaisemme jääkaappiongelman jotenkin muuten. 55 senttimetriä leveä jääkaappi mahtuisi väliin ihan hyvin, mutta koska tila on aivan yhteinen olohuoneen kanssa, olin luonnollisestikin haikaillut jonkinlaista tyylikästä & räväkänväristä retrojääkaappia, ja ne tuntuvat olevan järjestään sen normaalit 60 senttimetriä leveitä.

Noh niin tai näin, jotenkin tämä pulmakin ratkeaa.

Oma tuskailuni opiskeluistumisen ahdistuksen ja selkäkivun kanssa kaikkosi taas vähäksi aikaa, kun päädyin tosiaan uuteen työpaikkaan ainakin nyt kahdeksi ja puoleksi viikoksi, mutta työ itsessään on tietty melkoisen tuttua, jonkinlaisin uusin lisämaustein varustettuna. Täytyy sanoa, että tykkään kyllä enempi olla töissä kuin opiskella, mutta sitten toisaalta paineita luo se, kun tuntuu että kaiken järjen mukaan nyt minun tulisi opiskella tutkinto loppuun. Aina yhtä hankala yhtälö. Parasta varmaankin olisi jos voisi tehdä jonkinlaisissa pätkissä vuoronperään töitä ja opiskelua, ja kenties johonkin sellaiseen lopputulokseen tilanne lopulta päätyykin.

...

Talon rakentaminen tuntuu eri vaiheissaan vaativan ainakin pokkaa. Varmaan eri talotyypeissä on erilaiset pokkaa kysyvät vaiheet. Hirsitalossa yksi on ikkuna-aukkojen, hmm, miten sen nyt sanoisi, no vaikkapa hiominen oikean kokoisiksi.

Kaikki hirsiosat ja liuta muita osiakin tulivat siis valmiina talotehtaalta, ja hirsitalosysteemiin kuuluu näköjään se, että ikkuna-aukot ovat ensin pystytysvaiheessa hieman kapeammat kuin valmiissa talossa. Sitten ennen ikkunoiden asentamista aukkoja levennetään eräänlaisen "leikkaa tästä" -merkinnän kohdalta, ja sitä rakentavampi osapuoli oli juuri duunaamassa, kun pääsin työpäivän jälkeen yllätysvisiitille tontille.

Toisin sanoen tässä vaiheessa pitää ottaa moottorisaha kauniiseen käteen, ja alkaa sahaamaan neitseellistä, suorastaan järkyttävän hienoa hirsiseinää. Juup, kysyy pokkaa, mutta sitä onneksi - kuten aiemminkin jo on todettu - rakentavammalta osapuolelta löytyy.

Heehee, luon tässä samalla hieman jännitystä, kun juuri oli takaoven mitta pikkuisen pielessä, ja tässä sahaillaan reippaasti, mutta saamani tietojen perusteella sahailut olivat kyllä menneet ihan putkeen :)

Ihanaa kun asiat etenee, vaikka täytyy kyllä sanoa että melko koville tämä projekti ottaa. Onneksi kuitenkin eteneminenkin on toistaiseksi ollut  vauhdikasta! Ensi kerralla sitten kuvia niistä ikkunoista! En ole nyt muutamaan päivään käynyt tontilla, joten jännittää itseänikin :)

Ans kattoo nyt!

Kattoa on siis pakerrettu.

Pääsin itsekin katolle puoleksitoista päiväksi naulailemaan kattohuopia paikalleen, ja kokemus oli varsin tyydyttävä siitä syystä, että yllättäen vasara pysyikin allekirjoittaneen kädessä. Tai siis jos tarkennan, niin tiesin kyllä että vasara pysyisi hanskassani, mutta naulat olisivatkin sitten kinkkisempi tapaus, koska joiltain aiemmilta vasarointiyrityksiltä muistin naulojen vääntyilleen ikävästi. Kattohuovan kanssa käytetäänkin näemmä sen verran pieniä nauloja, että vääntyileminen ei ilokseni ollutkaan minkäänlainen ongelma.

Katolta oli hyvät näkymät syksyiselle lampiselle.

Talo on siis edennyt hienosti, mutta jaksamisen kanssa on ollut välillä vähän heikompaa, tämä tosin oli odotettavissakin, eikä siten tullut yllätyksenä. Mies jaksaa painaa kuin väsymätön höyryveturi, mutta yllättäen hänen loputon positiivisuutensa onkin aiheuttanut negatiivisen sivuvaikutuksen.

Yltiöpositiivisena ihmisenä mies tarttuu joka tilanteessa optimistisimpaan mahdolliseen arviointiin esimerkiksi säästä, kustannuksista sekä erityisesti työhön kuluvasta ajasta. Näin ollen hän jatkuvasti arvioi reilusti alakanttiin eri työvaiheisiin kuluvan ajan. Tästä puolestaan onkin yllättäen aiheutunut se, että hän raportoi jatkuvasti minulle negatiiviseen sävyyn työn edistymisestä, tyyliin "eihän se tietenkään edistynyt niin nopeasti kuin mitä mä luulin" ja että "jotenkin kummasti siihen vaan kuluikin ihan hirveän paljon aikaa".

Mies levittää tököttiä.

Sinänsä yksittäsinä kertoina tuollainen raportointi kertoo vain yksittäisen työvaiheen vaatiman ajan väärin arvioinnista, mutta kertautuessaan jatkuvasti päivittäis- ja viikottaistasolla, onkin yleisenä tuloksena fiilis jatkuvasta tietynlaisesta tyytymättömyydestä, kuten että minä en olisi tarjonnut tarpeeksi aikaa (lastenhoito, perhevelvollisuudet) työn suorittamiseen, tai sitten muuten vain tukijoukoille (minulle) välittyvä tunne siitä, että hommat ei etene ja että tätä rakennus***ä tulee kestämään seuraavat sata vuotta.

Lopulta minun piti selata blogia taaksepäin nähdäkseni, että mistä moinen tyytymättömyysviestintä johtuu, tai siis lähinnä todistaakseni itselleni ja miehelle, että syytä tyytymättömyyteen ei ole. Ja blogia alaspäin vierittämällä piirtyikin silmien eteen aivan älytön edistys. Talomme kohdallahan oli hetki sitten ihan vain metsää, todellakin, ja nyt siinä tämä:

Ihka oikea talo, ja vielä bonuksena talon takana kokonainen vaja. Vastaava mestarikin kirjoitti lainannostoa varten valmiusastearvioksi 45%, mikä kuulostaa ainakin minusta aivan huikealta, kun ajattelee että pari kuukautta sitten tontilla vieraili vasta kaivinkone, eli perustuksiakaan ei vielä ollut.

Yllättävää huomata, miten elämässä välillä asiat kääntyvätkin päinvastoin kuin miten ne tuntuvat ensin olevan. Aluksi hankalan tuntuinen ihmissuhde saattaakin lopulta olla se palkitsevin; aluksi hirveältä tuntunut elämänkäänne saattaakin tuottaa parhaan lopputuloksen, ja toisaalta kova optimismi saattaakin aiheuttaa jatkuvaa pettymystä. Oli miten oli, talo edistyy hienosti!!!

...

Itse olen opiskellut, autellut välillä raksalla, hoidellut perhe-elämää sekä... kaipaillut töihin. Kuitenkin, oikeasti, puhun järkeä itselleni: Sitä parempi mitä vähemmän töitä on, koska oikeasti opiskelut eivät muuten etene, ja nyt ne etenevät.

Varhainen työaamu. Nyt tuohon aikaan tosin olisi jo pimeää, luulisin.

Pääsin käymään jo yhdessä kahdeksan opintopisteen ikuisuustentissäkin, ja nyt luen kolmen opintopisteen ei-niin-ikuisuus-vaan-ennemminkin hätiköintitenttiin. Takaisin tenttikirjojen ääreen siis!

Terveisiä katolta!

Siis katto ei lähetä teille terveisiä, vaan terveisiä meikäläiseltä, katolta käsin!

Pääsin vähäksi aikaa aputytöksi katolle hilaamaan finfoam-levyjä ylös kun herra raksamestari ne ensin tuuppasi minulle melkein ylös asti.

Odotellessani katolla kun ko mestari harjasi seuraavasta levystä lukkeja ja roskia pois, nappasin tietysti selfien. Tihrustaessani kuvaa hieman liian aurinkoisessa säässä näytin mielestäni ruudulla pätevältä, mutta nyt kun näen kuvan paremmin, huomaan että näytänkin lähinnä väsyneeltä.

No, vastannee paremmin totuutta.

Meillä on siis jonkinlainen kattokin jo olemassa. Vettä se ei ihan vielä pidä, mutta mikäli hommat sujuvat suurin piirtein toivotusti, niin ihan pian oltaisiin jo siinäkin vaiheessa, mikä osaltaan pienentäisi hiukan stressiä. (Siis minun stressiäni hiukan, mutta rakentavamman osapuolen sitten enemmänkin.)

Tässä kuvassa kattoa sisältä, kannatinpalkkien välistä pilkottaa jo lautakattoa. Ulkoapäin ei oikein tuoreita kuvia nyt olekaan, muita kuin tuo missä istun katolla itse. Ulkoapäin katto on tällä hetkellä lähinnä eristelevyjen valkoinen, ja piristyksenä on vihreä eristeteippiruudutus, mikä vilahtelee kuvassakin.

...

Omaan pikku maailmaani kuuluu sellaista, että lopetin työt, opiskelin parisen viikkoa kuumeisesti (samalla kun hoivasin esikoista joka oli lyhyenlännät puolisentoista viikkoa kotona ulkomaan kesätöiden ja eri ulkomaahan sijoittuvan opiskelun välissä).

Valitettavasti minun on myönnettävä, että podin hoivan ja opiskelun ohessa samalla melko pahoja vieroitusoireita työstäni.

En oikein muista, että minkä verran olen täällä blogissa omaa stooriani valottanut, joten mainittakoon sen vuoksi, että olin todella pitkään,  lähes 18 vuotta kotiäitinä seitsemälle lapsellemme.

(Nooh, mainittakoon myös tässä nyt saman tien sekin että kyllä, kaikilla on sama isä. Tätä nimittäin ihmiset kysyvät sen verran usein kuullessaan lapsimäärästäni, että olen tullut tulokseen, että asiaa pohtii monikin kuullessaan että olen seitsemän lapsen äiti.)

Lyhyt versio tapahtumien kulusta on se, että sitten päätin tehdä jotain muuta, ja menin opiskelemaan. Pitempi versio sisältäisi toki aimo annoksen kipuilua, kriiseilyä ynnä muuta vastaavaa, mutta tässä vaiheessa niiden yli voi onneksi jo loikata sulavasti.

Menin siis opiskelemaan, ja opiskelinkin yhtä täydellä höyryllä kuin mitä rakentavampi osapuoli nyt rakentaa taloamme.

Toissa kesänä aloimme tarvita enemmän tuloja mieheni insinööritulojen lisäksi, joten aloin etsiskellä itselleni osapäiväistä työtä opiskelun rinnalle, mutta päädyinkin kokopäiväisesti postiin, jonne jäin yli vuodeksi tekemään sijaisuuksia, jotka olivatkin varsin riittoisia.

Nyt kuitenkin järkeni sanoo, että olisi aika opiskella opiskelut loppuun, juurikin jälleen raha-asioiden vuoksi, kun tällä hetkellä talolainaa ei vielä tarvitse suuremmin maksella pois, mutta kohta koittaa sitten senkin aika, ja olisi tietty mukavaa jos olisin valmistunut niihin aikoihin.

Opiskelu kuitenkin on melko hankalaa, kun vaikka sisäistän asioita helposti, tekee paikallaan istuminen minusta levottoman ja ahdistuneen/masentuneen. Viime viikolla pääsinkin neljäksi päiväksi töihin, mikä piristi mieltä ja kukkaroa, mutta tietenkin jokainen tenttikirjoista erossa vietetty päivä hidastaa opiskelutunnelin pään saavuttamista.

Toivoisin että tuleva lukuvuosi toisi sopivassa suhteessa töitä ja opiskelua, niin että voisi aina silloin tällöin käydä töissä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän opiskella.

Ps. Viimeksi kirjoitellessani odoteltiin röntgenkuvauksen tuloksia: rakentavamman osapuolen sormen tyvinivelessä oli kuin olikin pieni murtuma, mikä hoituu sillä, että nimetön ja pikkusormi on teipattu yhteen parisen viikkoa, mikä ei ole juurikaan hidastanut miehen tahtia. Rakentavampi osapuoli on siis myös ollut hajottavampi osapuoli, kun on hajoittanut itseään suhteellisen tiuhaan tahtiin. Täytyy myöntää, että nyt on kyllä hirvittänyt melko paljon, kun olen tiennyt että hän työskentelee katolla, joten tämänkin vuoksi olisi mukavaa, jos katto valmistuisi piakkoin ;)

Meitsi muuttaa

Talorintamalle kuuluu fantastista! Kerrassaan niin fantastista, että joudun tosissaan pidättelemään itseäni etten pakkaisi hammasharjaa ja makuupussia reppuuni ja muuttaisi jo taloon. Finfoamien päälle olisi lämpöistä viritellä se makuupussi ja hirsiseinä toisi henkistä lämpöä ja turvaa - ovia ja ikkunoita ei tietty vielä ole, eikä kunnollista kattoakaan, mutta mitäpä pienistä!

Tosiaan, enää emme puhu tontista, vaan puhumme talosta, koska tontille on noussut talo. Kokenut hirsipystytysporukka kävi hommissa päivän plus puolikkaan toista päivää, ja hirret olivat ylhäällä.

Näissä kuvissa ällistelen hirsien hienoutta ensimmäisen päivän iltana.

Hirsiseinä nousee korkealle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle kuin jossain vaiheessa jännitin, eli pelkäämääni jonkinlaista suhteettomuutta ei ole ainakaan vielä ilmennyt.

Päin vastoin, olemme ihan hurjan tyytyväisiä talossa noin kaikkeen.

Eikös nurkan liitos olekin kaunis! Nurkka jää ihan tuollaiseksi - alunperin siihen oli tarkoitus tulla nurkkalaudat liitoksen päälle, mutta onneksi kaupanhieronta - ja suunnitteluvaiheessa istuskellessani Kontio-toimiston sohvalla tutkiskelin mallinurkkaa, joka oli kasattu toimistoon, ja liitos oli kaikessa luonnollisuudessaan niin kaunis, että mitäpä sitä peittelemään, todellakaan.

Ikkunasta avautuvasta maisemastakin pääsi jo ottamaan maistiaisia, ja tykkäsin kyllä kovin! (Imperfektimuoto siksi, että nyt tuon isoimman ikkunan edessä on pressu, eikä luontoa pysty enää samalla tavoin fiilistellä sisältä käsin). Yllä olevassa kuvassa on olkkarin isoin aukko, aukkoon tulee terassille johtava ovi sekä kolme isoa ikkunaa.

Hirsi vaan on niin huippumateriaali! Olemme jo useampia vuosia asuneet homeisessa lastulevykolkassa, ja aina kun pääse lähelle näitä ihania, lämpimiä, hyvätuoksuisia, paksuja ja kauniita hirsiä, niin mieleen tulee epäuskoinen, unolmantapainen toive siitä, että pääsemmekö me oikeasti asumaan tuollaisessa ympäristössä...

Kuvat ovat kuten ennenkin hieman jälkijunassa, eli te jotka pääsette tavalla tai toisella kurkkaamaan raksalle ihan livenä näette jo pidempääkin edistystä :) Blogiinkin sitä on taas luvassa, kunhan ehdin seuraavan kerran kirjoittelemaan ja kuvia liimailemaan. Kuvien siirteleminen kännykältä tai kamerasta blogiin käy sivumennen sanottuna minulta tuskaisen hitaasti ja kankeasti, siksikin lykkään liimailua... Täytyisi varmaan etsiä jokin helpompi keino, varmasti sellainenkin on olemassa.

Eli varsin hyvin raksalla siis menee, mutta jottei totuuskuva jäisi vallan yksipuoliseksi, niin kerrottakoon myös, että perhe-elämään ja parisuhteeseen liittyviä haasteita on kyllä kohdattu tässä männäviikollakin.

Tavallaan rakentamiseen liittyvät tsydeemit ovat menneet perheen kannalta jopa paremmin kuin olisin osaanut arvata, mutta toisaalta odotukseni eivät ehkä olleetkaan kovin korkealla, vaan olin ennemminkin varautunut massiiviseen parisuhdeproblematiikkaan.

Se mihin en (jostain syystä) ollut osannut varautua, oli lasten ikävöiminen isää. Etenkin kuusivuotias on ollut ehdoton isänkaipuussaan, ja luulen että sitä muutkin hiljaa mielessään potevat, ja itse luonnollisesti poden riittämättömyyden tunnetta kun yritän yksin revetä huomioimaan koko liutaa lapsia.

Parisuhteessa haasteet tuntuvat menevän viikon sykleissä, tyyliin että viikolla sinnittely sujuu ihan mainiosti, mutta loppuviikosta sitten alkaa räiskyä. Isoimmat (toistaiseksi kuitenkin aika harvoista raksaelämään liittyvistä) riidoista ovat tulleet siitä, kun rakentavampi osapuoli tulee piipahtamaan kotona, ja noina harvoina kotiminuutteina yrittää projektinhallintaan tottuneena hallita raksaprojektin lisäksi myös kotirintamaa, jota taas olen pyörittänyt ihan omalla tavallani jo päivä- ja viikkokausia melko itsekseni. Mutta tuosta hallinnoimisesta on nyt sanottu, näin nätisti ilmaistuna ;)

Nyt jännitetään vaihteeksi röntgenin tuloksia, kun edellä mainitun osapuolen sormi otti osumaa eilen. Eipä käy ainakaan tylsäksi. Aurinkoa sinunkin viikkoosi!