Pokkaa sul on ainakin

Hellurei!

Nyt on tapahtunut paljon!

Rakennuslupa tuli lainvoimaiseksi, eli meillä tosiaankin on rakennuslupa :)

Samalla kun lainvoimaisuutta odoteltiin, alkoi rakentavampi osapuoli kaataa puita tontilta, ja niitä riittikin! Nyt meillä on polttopuita useammaksi vuodeksi - tosin sirkkelöintiä vaille vielä - ja muutama tukki myydään (jonnekin?) ihan sellaisenaan.

Otsikolla viittaan puiden kaatoon kaupunkitontilta. Mies sitten löysi sisäisen metsurinsa :D Tästä ei valitettavasti ole valokuvia, koska pysyttelin itse kotosalla lapsia kaitsien ja yrittäen säilyttää hermoni puiden kaatamiseen liittyvien riskien osalta. No, hermot säilyivätkin hyvin kun en mennyt liian lähelle katsastamaan tilannetta. Mitään ei myöskään sattunut.

Mieshän on maalaispoika, joka osaa vähän kaikkea, ja palomieskoulutus aikoinaan lisäsi osaamisen skaalaa entisestään, mutta kuitenkin puiden (isojen) kaataminen kaupunkitontilta, jossa on naapureitakin, on aika eri juttu kuin rankametsällä oleminen nuorena miehenä.

Muutama puu. On ne isoja.

Ja niin vain hän kaatoi (hyvällä pokalla) kaikki puut ihan itse, ja ne myös kaatuivat sinne minne pitikin. Olen kyllä aika ylpeä miehestäni.

Sitten tontille tuli kaivinkone, ja vielä toinenkin.

Yhteistyössä Hyundai. Ei vaiskaan. Tai ollaanhan me yhteistyössä kerta Hyundai kaivaa meille.

Voi itku, nyt (vasta) hoksasin, että asiantuntemukseni loppuu tyystin tähän. Vähän sama juttu kun yritin töissä selittää työkaverille että mistä se meidän auto oikein hajosi.

Jos kuitenkin tiivistän jotenkin tähän tapaan: Kaivinkone, jos toinenkin, siirteli maata, ja lisäksi maan alle asennettiin aimo liuta tavaraa, kuten esimerkiksi putkia. Jos toisiakin. Mies heilui lapion varressa, ja välillä myös (isot) pojat. (Meillä on neljä poikaa, joista kaksi on 'isoja' ja kaksi 'pieniä.)

Muutama putkonen ja sitten mies kaivannon reunalla.

Samassa hötäkässä kaivinkone kaapaisi hieman myös lammen pohjasta, koska lampi oli uhkaavasti kasvamassa umpeen. Itseasiassa tilanne ei ollut enää uhkaava, vaan ennemminkin tapahtunut. Lammen epälammettuminen oli sillä tasolla, että paikalle eksynyt lokki ei enää vaivautunut uimaan lammessa, vaan ylitti rutakon mieluummin kävellen. Keskeltä lampea... Nyt kaivinkone syvensi lampea meidän puoleisesta päästä, ja levitti lammen pohjan lammen rannalle, ja tähän olisi tarkoitus joskus myöhemmin tulla kukoistava (apua!) nurmikko.

Lammen karmaiseva nykytila, kaapaisun jälkeen. Ei sillä että ennen kaapaisua olisi ollut juuri valoisampaa.

Tästä kaikesta on seurannut runsaan rakennuksellisen edistyksen lisäksi se, että tontti on muuttunut salaperäisestä, hieman viidakkomaisesta kätköpaikkatyylistä... hmm... no, melkoisen rumaksi. Kaivinkoneet, kaatuneet puut, runsas putkisto sekä rannalle nostettu lammenpohja nyt vaan eivät ole esteettisesti kovinkaan hohdokkaita. Tässä vaiheessa on itseni jotenkin vaikea kuvitella tilannetta, jossa talo on valmis, ja pihakin jollain tavalla laitettu, joten en oikein juuri nyt pysty visioimaan että miten tästä 'rumuudesta' päästään hehkeään omakoti-idylliin ;) Mutta edetään askel kerrallaan.

Tällä kaivuun täyteisellä viikolla koimme melkoisen takaiskunkin. Kuten viittasin hämärästi sivulauseessa aiemmin, otti aiemmin niin vakuuttava automme asiakseen laueta. Valitettavasti laukeamisen laajutta pahensi se, että ajelimme sillä (onnellisina) hääpäivän iltana edestakaisin Heinävedelle Valamon luostariin, vaikka auton ääni oli hiukan erikoinen. Ei siis niin erikoinen, että minä olisin huomannut mitään, ellei mies olisi maininnut asiasta, mutta maininnan jälkeen tuon pienen erikoisuuden erotin minäkin.

Ja niin siinä kävi, että pari päivää myöhemmin auto possahti kokonaan, vietiin korjaamolle, ja...
Järkytys.
Ollaan vieläkin melko shokissa.
Kauheeta oikeasti.
No, mutta kuitenkin vain rahaa.
Kun mies haki auton korjaamolta pois, niin sieltä ojennettiin 1950 euron lasku. Siis tuhatyhdeksäänsataaviisikymppiä!!! Veti kyllä mielen aika matalaksi. Mitä kaikkea muuta sillä rahalla olisi saanutkaan. Tai toisaalta niin, että vaikkei olisi ostettu sillä muuta kuin sitä maitoa ja leipää, niin nyt tuntuu siltä, kuin kaiken mitä ostaa niin ostaisi velaksi.

Romanttisella autontuhousreissulla uudessa Valamossa 22-vuotishääpäivänä. Olin aina halunnut nähdä luostarin, ja nyt näin. Ehkä 1950e (plus lastenvahtikulut) on hieman enemmän kuin mitä olisin ollut valmis satsaamaan. Toisaalta oli aikas kivaa nauttia 'Valamolaisen teepöydän' antimista. Suosittelen :)  (en siis auton tuhoamista vaan ko teepöytää)

Kaiken lisäksi auto nyt valuttaa jotain, ja menee siis juuri näinä hetkinä uudestaan korjaamolle. Inhaa.
Tiivistäen: rakentaminen etenee, auto/talous ottaa takapakkia

Ps. Rakastan 'post scriptumeita', laitoin niitä aina nuorena kirjeisiinikin... Siispä...
Ps. 2. Töissä oli kevyempi viikko, joten aivosumukaan ei vaivaa tällä hetkellä. Ensi viikolla keveyteen saattaapi hyvin tulla muutos, mutta sitä ennen eletään viikonloppu :)

He rakens sitte vajan!

Siis.

Arkemme on muuttunut entistäkin täydemmäksi.
Muutaman viikon ajan mies ja kaksi vanhinta poikaamme (17- ja 15-vuotiaat) ovat käyneet iltaisin tontilla töissä, sitten kun minä olen tullut töistä, ja olemme syöneet yms. Pojat ovat siis kesätöissä rakennuksella, eli saavat siitä palkkaa, ei kovin suurta, mutta palkkaa kuitenkin. Ja oppivat paljon hyödyllisiä taitoja kaupanpäällisinä.

Ensin, ennen rakannusluvan tuloa he raivasivat tontilla risuiksi laskettavia puita - jossain välissä kävimme myös miehen kanssa keskusteluja siitä, että missä menee puun ja risun välinen raja, puita kun ei vielä ennen rakennuslupaa saanut kaataa.

Sitten he alkoivat rakentaa myös pihavajaa, joka on tosiaan sen verran pieni, että se ei sinällään tarvitse rakennuslupaa, joten rakentamisen saattoi aloittaa jo ennen luvan saamista. Vajan ollessa noin puolessa välissä lupa sitten heltisikin (tosin lainvoimaisuus on yhä hiukan epävarmaa), ja työt tontilla kiihtyivät.

Isompia puita alkoi kaatua, ja vaja nousi kohisten. Huippujuttuja kaikki tyynni.

Mutta tietenkin tämä tekee arjestamme entistä täydemmän, kun miehen ja isojen poikien illat kuluvat tontilla, ja minä, tytöt ja pikkupojat yritämme pitää kotia pystyssä. Tämä täyteys tietenkin oli jo tiedossa ennen rakentamisen aloittamista, joten siihen on varauduttu, ja se ollaan projektista valmiita maksamaan.

Hieman on itselleni tullut ikävänä yllätyksenä se, että etenkin miehen kesäloman loputtua ja hänen mentyä vielä muutamaksi viikoksi töihin ennen vuorotteluvapaan alkua, ehtivät lapset jo ikävöimäänkin isiä, samoin kuin ajoittain isoveljiäkin, vaikka rakentaminen on tosiaan vasta aivan aluillaan. Hieman on surku pienten puolesta, etenkin kun tietää että touhu tulee tästä vain kiihtymään. Toisaalta 6-vuotiaalle on ollut tärkeää tietää, että isi ehtii tulla sanomaan hänelle hyvää yötä, ja kun tämä on ollut tiedossa ei ikävöintiäkään ole juuri ollut.

Ja sitten se vaja.
En ollut käynyt tontilla pieneen hetkeen, ja nyt kun kävin, oli maasta putkahtanut esiin vaja! Melko huippua. Vajaa on siis tarkoitus käyttää rakentamisen aikana työkalujen yms säilyttämiseen, ja rakentamisen jälkeen normaalina pihavajana.

Vajasta oli aika hyvä aloittaa rakentaminen, koska sehän on ikään kuin talo pienoiskoossa. Miehellä on ollut muutaman vuoden totaalitauko remppahommista, joten vajan kautta on ollut hyvä ottaa fyysistä työtä taas haltuun istumatyövuosien jälkeen.

Kuvat on kännykällä napsittuja, mutta tuollainen pömpeli se nyt on. Mielestäni tosi hieno.

Hassusti näissä kuvissa näyttää jotenkin viidakkomaiselta tuo ympäristö, ja kyllähän tontti on rehevöitynyt ihan älyttömästi siitä, kun viimeksi keväällä laitoin kuvia. Ensi viikolla rehevyyttä sitten karsiutuukin, kun viimeiset isot puut talon ja pihatien tieltä kaatuvat, ja kaivinkone saapuu. Jänniä aikoja :)

Ps. Lupasin viimeksi että kirjoitan teknisemmän tiedotteen siitä, millainen talo tontillemme on tulossa, mutta tuo päivitys antaa nyt näköjään vielä odotuttaa itseään... Saapa nähdä pitääkö laittaa rakentaja itse asialle, vai saanko sen lähtemään omalta näppikseltäni ;)

Ps. 2. Tällä hetkellä kirjoittamista haittaa melko tehokkaasti ns. aivosumu, mitä poden usein iltaisin työpäivän jälkeen. Työ postissa on niin kovin fyysistä, että vaikka jaksan työpäivän yleensä oikein mainiosti, niin iltaisin aivot vain lyövät tyhjää, ja jalkoja kihelmöi (heh, mikä on tietenkin huomattavasti pienempi paha kirjoittamisen kannalta kuin aivopöhnä ;) En siis oikein tunnista itseäni kirjoittamastani tekstistä, mutta mennään nyt tällä ainakin kesän ajan.

Pukkaa sittenkin!

Rakennuslupa tuli!
Se tuli sittenkin ilman enää sen kummempia vääntämisiä, kääntämisiä ja lisäilyjä! Uskomatonta ja huippua!

Saimme rakennusluvan itseasiassa jo muutamia päiviä sitten, pari päivää edellisen blogitekstin kirjoittamisen jälkeen, mutta olen lykännyt asian kirjoittamista julki tänne, koska jotenkin epäilytti, että jos hehkutan asiaa liian aikaisin, tulee JOKU ja ottaa luvan pois.

Ensin näet lupa oli vain suullisessa muodossa meillä, hihkuimme tietenkin innoissamme, mutta samalla oli vielä pieni epävarmuus, joka pisti odottamaan että kirjallinen lupa on käsissä... Ettei vain kukaan tulisi sanomaan että 'eeeeei, teidän talo on oikeasti ihan pöhkö, ette te tuollaista saa tehdä'... No, sitten mies haki sovittuna iltapäivänä luvan kirjallisessa muodossa, ja olimme jälleen ihan että jee. Mieheni on nykyisin melko onnellisen oloinen mies, mutta lupapapereihin illan mittaan tutustuessaan hän oli kyllä erityisen tyytyväisyyttä säteilevä.

Noo, en kuitenkaan halunnut vieläkään kirjoittaa luvasta, koska tänään oli vuorossa niin kutsuttu aloituskokous, jossa rakentavampi osapuoli, kaupungin rakennusviranomainen sekä meidän vastaava mestarimme palaveeraisivat, ja tämän jälkeen saisivat sitten oikeasti lähteä puut kaatumaan ja talo nousemaan. Halusin siis odottaa vielä tuon palaverin ennen kirjoittamista, koska entäpä jos siinä sitten sanottaisiin että 'periaatteessa teillä on lupa, mutta käytännössä täytyy edetä vielä tämän tai tuon proseduurin mukaan ennen aloittamista'... Heh, rakennuslupaskeptikko-minä ;)

Mutta, mitään tuon kaltaista ei ilmennyt, vaan asia taitaa olla fakta: meillä on rakennuslupa! Fantsua!

Ylihuomenna tontille tulee mittaaja setvimään talon paikkaa ja tontin rajoja, ettei puita kaadu muualta kuin meiltä. Olen kyllä aika iloinen, että lupa sittenkin tuli näin pian :)

Seuraavaksi, seuraavassa postauksessa, aion sitten raottaa talon vielä kuvitteellisia ovia ja ikkunoita! Päivitystahtihan tässä blogissani on erittäin rauhallinen, teoriassa noin viikon välein olin suunnitellut kirjoittavani, käytännössä meinaa lipsahtaa päivän pari tästäkin yli. Joka tapauksessa, kunhan seuraavaksi päädyn kunnolla kirjoittamaan, on luvassa niin sanottu tekninen pläjäys, jossa ravistellaan talon ideaa nurkista ja katsotaan mitä se pitää sisällään.

Mittailemisiin ja sahailemisiin :) Ja vajan rakentamisen jatkelemisiin :) koska se on niin pieni, että rakentamisen saattoi aloittaa jo ennen rakennuslupaa ;)

Edit: Ok, hieman jäitä hattuun mannasaria, virallinen oikolukijani (mies) valisti minua, että päätös ei ole vielä lainvoimainen. No niin, mitäs rakennuslupaskeptikko-minä sanoi! Mutta viikko vielä niin sit kai. Joo.

Ei pukkaa rakennuslupaa

No niin.
Homma ei sitten etene ihan putkeentuneesti.
Rakennuslupahakemus on nyt jätetty jo useampaan otteeseen.
Hakemuksessa on ollut täydennystarvetta, ja epäluuloisempana puoliskona epäilen että sitä saa vielä täydentää muutamaan otteeseen.

Välillä harmittaa.
Esim sen verran että tekee mieli kirjoittaa joka lause ikään kuin omaksi kappaleekseen.
Jotta niin kuin lauseiden painoarvo lisääntyisi.
Välillä huolestuttaakin.
Että lisääkö tämä nyt kustannuksia, kun hommat pitkittyy jo ennen kuin ovat (kunnolla) alkaneetkaan.
Ja kun rakentavamman osapuolen vuorotteluvapaakin alkaa jo kuukauden päästä, eikä sitä pysty enää siirtämään.
Että meneekö meillä systeemit sekaisin.

Toisaalta tässä on hyvätkin puolensa.
Mies saa nyt ihan oikean kesäloman, kun jos rakennuslupa olisi jo tullut, olisi lomankin aikana pitänyt höyrytä rakennusjuttuja sata lasissa.
Mainittakoon että hän tosiaan on satalasissa-tyyppi (silloin kun ei märehdi/huokaile), ja nyt varsinkin viimeiset rakennussuunnittelun ja -valmistelun täyteiset kuukaudet on tuntunut siltä, kuin olisin naimisissa höyryveturin kanssa.

Nyt hän saa lomailla lasten kanssa enempi rauhassa, ja puuhailla rakennushommia vain harrastuksenomaisesti (toivoakseni malttaa).
Ja kyllä se loma tulee kenelle tahansa höyryveturille enemmän kuin tarpeeseen.
Jep.
Totta tosiaan.

Rakennuslupahakemus jätetty!

Reilu viikko sitten kirjoitin tänne bloggerin luonnoksiin seuraavanlaisen tekstin, jonka unohdin sitten syystä tai toisesta julkaista ajallaan:

No jee, vihdoin!
Perjantaina lopulta tuli se puuttuva todistus, ja mies pääsi jättämään rakennuslupahakemuksen. Nyt toivotaan että käsittelyaika on tosi nopsa (eikä etenkään koko konttori mene kesälomalle ennen kuin hakemus on käsitelty ja lupa myönnetty... Sitten pitäisi muutaman muunkin jutun mennä putkeen, ja olisimme vielä aikataulussa.)

Olin perjantaina jo töissä, siltä pieneltä mutta sitäkin rakkaammalta lomaselta palanneena, kun puhelin piipitti että nimeni puuttuu rakennuslupahakemuksesta. Saimme sovittua miehen kanssa pikatreffit jakelureittini puoleen väliin, ja kävin sutaisemassa nimeni hakemukseen. Myöhemmin kotona mies ällisteli sitä, miten sporttiselta näytin. "Sun askelkin oli..." - mies piirtää pomppivan kaaren ilmaan.

Olen tässä viime vuosina päässyt tarkkailemaan pitkää parisuhdetta lähietäisyydeltä, ja vaikka tämä onkin rakennusblogi, niin kuten vanhempieni pintaremonttierostakin käy ilmi, kytkeytyvät remppa, raksa ja parisuhde usein tiiviisti toisiinsa. Niinpä tulen luullakseni turisemaan jonkin verran myös parisuhdejutuista, koska minulla on niistä sananen sanottavana.

Takaisin kerrostaloyhtiön parkkipaikalle, missä sporttinen allekirjoittanut raapustaa nimensä lupahakemuspaperiin, miehen puolestaan näyttäessä flanellipaidassaan ja farkkulippiksessään jo valmiiksi talonrakentajalta. Olimme siis olleet reilut parikymmentä vuotta naimisissa, ja nyt mieheni näki minut ensimmäistä kertaa sporttisena.

Pitkän parisuhteen, etenkin tosi pitkän parisuhteen yksi piirre on se, että vaikka ihminen siinä vieressä on koko ajan sama, niin hän ei kuitenkaan pysy samanlaisena. Itse ainakin olen muuttunut aika paljonkin, nyt viimeisimmässä vaiheessa mukaan kuviohin on tulleet nämä työn puolesta ilmaantuneet megatunnit hyötyliikuntaa, ja sen tuomat tietynlaiset muutokset olemukseenkin...

...

Nyt reilua viikkoa myöhemmin liitän mukaan pienen tilannepäivityksen, ennen kuin klikkaan julkaise-näppylää:

Kaikki ei sitten mennyt ihan putkeen ainakaan tuon parin viikon lupakäsittelyn ja luvan myöntämisen kanssa. Muutaman päivän päästä hakemuksen jättämisestä tuli pyyntö täydentää/muuttaa hakemusta tietyillä jutuilla, ja jos nämä toimitettaisiin maanantaihin (huominen) mennessä, saattaisi käsittelyaika olla "vain" kuukausi ja viikko... Eli aikataulusuunnitelmamme possahtaisivat joka tapauksessa savuna ilmaan. No, täydennykset/korjaukset on nyt jätetty, ja alati optimistinen rakentajamieheni toiveksii meidän sittenkin pysyvän aikataulussa. Eikun käsiä ristiin/peukkuja pystyyn.

Vehreää jälkijuhannusta kaikille!

Ps. Tyylini kirjoittaa rakennushankkeesta on näköjään pitkälti fiilispohjainen, ja perustuu stooriimme. Jos/kun sinua kiinnostaa mikä tahansa rakennushankkeeseemme liittyvä esim teknisempi puoli, niin heitä milloin vain kommenttilaatikkoon kysymys aiheesta :) Rakentavampi osapuoli vastailee näihin mielellään, ja itsekin tietenkin mikäli ala on sellainen, josta olen jotain mieltä ;) Noin muutenkin kommentit ovat aina tosi tervetulleita :)

Nelikymppisenä...

...tuntuu aika hyvältä aloitella talon rakentamista.
Heh, toivottavasti tunne säilyy!

Tässä vaiheessa, siis etenkin nyt neljänkympin kriisin (toivoakseni) paremmalla puolella, sitä tuntee itsensä jo aika hyvin. Sitä ei suhtaudu ihan järkyttävän vakavasti omaan itseensä ja tekemisiinsä, siis minä ainakaan en.

Käytiin vähän luontoretkeilemässä - kuvat Orinoron rotkolaaksosta

Kaksikymppisenä menin naimisiin ja sain ekan lapsen. Ja tokan, kolmannen ja neljännen. Ostettiin talokin, ja sitten kolmikymmppisenä myytiin se, koska haluttiin muuttaa saareen.

Kolmekymppisenä siis muutettiin ulkosaaristoon, ja sitten muutaman vuoden päästä takaisin mantereelle. Kolmekymppisenä sain myös viidennen, kuudennen ja seitsemännen lapsen, tai lopulta olin kyllä jo lähempänä neljää kymppiä. Ajoin myös ajokortin, ja parin vuoden ajan kuskailin lapsia ja kauppaostoksia tavallisesti ah-niin-matala verenpaineeni taatusti pilvissä - lopulta luovutin ja totesin että bussi tai jalat, ne on meikäläisen kulkupeli. Joo, olin aivan surkea kuljettaja.

Entäs nelikymppisenä sitten? Silloin taisin mieleni sopukoissa huolestua siitä, että onko kaikki iso jo tehty? Lapset synnytetty ja hoivattu vauvasta hiukan isommaksi. Perhe koossa. Olisiko jäljellä enää pikkuhiljainen 'alasajo', kun lapset yksi kerrallaan muuttaisivat pois kotoa? No, samaan aikaa totesin myös, miten nykymaailmaan sopimaton valinta kotiäitiys oli, ja päätin lopulta alkaa opiskella. Tajusin (hirmu myöhään) että kyllä täällä maailmassa tutkinnon tarvitsee. Alaksi valikoitui kasvatustiede, jossa toivoin pääseväni yhdistämään kokemukseni lapsista tulevaisuuden työelämään jollain tavalla.

No, opiskelut sujuivat hienosti, mitä nyt selkä kipeytyi ja lopulta harhauduin hilpeälle harharetkelle työelämään, postiin. Anyway.

Mutta sitten kuvioihin tuli TALO. Kuten olen aiemminkin kirjoitellut, niin tämähän ei ollut ollenkaan minun juttuni, vaan miehen, joka tästä oli haaveillut jo pitkään, ja jonka haavemaailmasta ja 'valvemaailmastakin' TALO oli haukannut aina vain suuremman palan.

Ja nyt ollaan niin pitkällä, että suunnitelmat on lähes lyöty lukkoon, tontti ostettu, miehen vuorotteluvapaa rakentamista varten haettu, hihat kääritty ja moottorisahan teräketju teroitettu puiden kaatoa varten... (ei huolta, se en ole minä joka puut kaataa :D)

Nyt tuntuu siltä, että tämä neljänkympin vaihe on mitä passelein talon rakentamiseen.
Tässä iässä on kiva tehdä jotain ihan uutta.
Jotain, mistä jää jälki.
Jotain isoa, niin ettei ainoiksi isoiksi tapahtumiksi pääse muodostumaan kotona asuvan perheen pikku hiljaa pieneneminen...
(Aihe on ajankohtainen, koska eka lapsi muutti käytännössä pois kotoa parisen viikkoa sitten; ensin ulkomaille kesätöihin, ja sitten syksymmällä parin kotiviikon jälkeen toiseen ulkomaahan opiskelemaan, jippii, mutta haikeaa)
Taloon liittyvät toilauksetkin kestää luullakseni paremmin juuri siksi, kun kuten mainitsin, niin omaan itseen ei enää tässä vaiheessa suhtaudu niin vakavasti, luultavasti tosin vain siksi ettei siihen enää ole varaa ;)

Ja parisuhde! Kun me kerran menimme parikymppisinä naimisiin, niin se tarkoittaa sitä, että nyt nelikymppisinä me ollaan oltu naimisissa jo yli kaksikymmentä vuotta, hui! Olen aina pitänyt talon rakentamista ja myös ihan remontointiakin haasteena parisuhteelle (kenties siksi että omat vanhempani erosivat pintaremontin yhteydessä). Mutta nyt, kun me ollaan yhdessä saatu ne seitsemän lasta, kestetty ne yövalvomisiin liittyvät parisuhdetilanteet, eletty neljä ja puoli vuotta (melko) autiolla saarella ym, niin luotan melko hyvästi siihen, että kyllä tää rakennusprojektikin tässä yhdessä hoituu. Jep!

Ps. Konkreettisella talorintamalla ei sitten niin mitään uutta. Rakennuslupahakemus jumittaa pöydällä odottaen uupuvaa energia-jotain-todistusta. Mies laminoi rakennushankkeesta kertovaa kylttiä tontin kylkeen vietäväksi. Siinäpä se.
Ps. 2. Kuvat Orinoron rotkolaaksosta.

Suunnittelu jatkuu vaan...

...vaikka kesä painaa päälle vimmatusti.

Ihan näinä päivinä olisi tarkoitus rakennuslupahakemuksen lähteä eteenpäin, ja siitä, jos kaikki menee hyvin, niin tulisi parin viikon päästä jo rakennuslupa, ja sitten päästäisiin tositoimiin.

Itseni on yllättänyt se, miten älyttömän paljon hoidettavia ja selvitettäviä asioita talon rakentamisessa on jo ennen kuin tontilla on edes mitään päästy varsinaisesti tekemään. Onneksi rakentavampi puoliskoni on selvittänyt näitä asioita jo hyvin pitkälle muutaman viime vuoden aikana, haaveillessaan rakentamisesta, joten hänellä on ollut asioiden hoito hanskassa. Oon happy siitä :)

...

Itse olen jäänyt pienelle lomalle, sanotaan nyt sitten lomaselle :) Loma järjestyi vasta tässä hyvinkin viime metreillä. Työlistalle oli jäänyt valkoinen, noin viikon mittainen alue, ennen kuin kesätyöt kunnolla, virallisesti alkaisivat. Tuohon valkoiselle alueelle olisi saattanut tulla töitä vielä aivan viime hetkillä, kun esim sairaslomat luonnollisesti ilmenevät aivan viime tipassa, sijainen kun olen.

Hoksasin siinä kuitenkin kevään loppumetreillä, että pikkupojillemme (kaksi alle kouluikäistä) olisi luvassa vain vähän lomaa hoidosta tänä kesänä, kun mies ei rakentamisen vuoksi pysty varsinaista lomaa pitämään kuin lyhyen aikaa. Niinpä sitten sain lopulta aikaiseksi ilmoittaa, että en ole käytettävissä töihin tuon viikon ja yhden päivän 'valkoisen alueen' aikana, ja pojat saavat tässä välissä lomaa hoidosta puolitoista viikkoa, kun saimme oman ensimmäisen työpäiväni ajaksi vielä hoidon sumplittua kotona. Heinäkuussa pojille on sitten luvassa vielä toinen parin viikon lomajakso, itse olenkin töissä kesän loppuun asti, sitten kun tämän viikon + yhden päivän jälkeen töihin menen takaisin.

...

Töistä voisi sanoa paljonkin, monenlaista ;) mutta sanon tässä nyt sen, että fyysinen työ ja runsas liikunta - mitä tuossa aiemmin jo hehkuttamassani porrastreeniä runsaasti sisältävässä työssäni saa - vaikuttaa todella rauhoittavasti mielialaan. Nythän kevät alkaa olla takana ja kesä täällä, mutta kevät vaihtui kesäksi täällä ehkä vasta eilen...

Olen nimittäin keväisin ollut usein hyvin levoton. Valon määrän äkillinen lisääntyminen enemmän kuin ylenpalttiseksi on ollut hiukan liikaa minulle. Myös puiden puhkeaminen lehteen, ja niiden omituinen, toisaalta vaaleanvihreä, mutta toisaalta kellertävän-ruskean-vihreän-kukertava väri, jota yhtäkkiä on aivan älyttömän paljon, aiemmin ihan toisen värisessä maailmassa, on uhannut saada pääni poksahtamaan.

Sitä kukerrusta

Ymmärrän tosi hyvin, että kevät on vaikeaa aikaa monille.

Kuitenkin tänä keväänä, kun olen ensimmäistä kevättä eläissäni harrastanut (tai siis työskennellyt) ylettömät määrät liikuntaa, on mieli ollut rauhallisempi kuin vuosikausiin keväisin, siis ainakin niin pitkälle kuin kunnolla muistan. Tyynin mielin olen seurannut aamubussin ikkunasta puiden omituisen väristä ryöpsähdystä eloon kuolleelta näyttäneen talven jälkeen. Sellaisella uteliaisuudella vain; ai, ne ovat tänään tuon värisiä. Ja tänään tuon.
...
Kevät on kiva. Kesä myös. Loma on ihana. Nyt kokeilen hoitaa buranakuurilla kestopalautumattomia jalkalihaksiani - poloiset - ja olen pitkästä aikaa enemmän lasten kanssa. Löhöänkin. Jei!