perjantai 25. syyskuuta 2015

Ans kattoo nyt!

Kattoa on siis pakerrettu.
Pääsin itsekin katolle puoleksitoista päiväksi naulailemaan kattohuopia paikalleen, ja kokemus oli varsin tyydyttävä siitä syystä, että yllättäen vasara pysyikin allekirjoittaneen kädessä. Tai siis jos tarkennan, niin tiesin kyllä että vasara pysyisi hanskassani, mutta naulat olisivatkin sitten kinkkisempi tapaus, koska joiltain aiemmilta vasarointiyrityksiltä muistin naulojen vääntyilleen ikävästi. Kattohuovan kanssa käytetäänkin näemmä sen verran pieniä nauloja, että vääntyileminen ei ilokseni ollutkaan minkäänlainen ongelma.

Katolta oli hyvät näkymät syksyiselle lampiselle.
Talo on siis edennyt hienosti, mutta jaksamisen kanssa on ollut välillä vähän heikompaa, tämä tosin oli odotettavissakin, eikä siten tullut yllätyksenä. Mies jaksaa painaa kuin väsymätön höyryveturi, mutta yllättäen hänen loputon positiivisuutensa onkin aiheuttanut negatiivisen sivuvaikutuksen.

Yltiöpositiivisena ihmisenä mies tarttuu joka tilanteessa optimistisimpaan mahdolliseen arviointiin esimerkiksi säästä, kustannuksista sekä erityisesti työhön kuluvasta ajasta. Näin ollen hän jatkuvasti arvioi reilusti alakanttiin eri työvaiheisiin kuluvan ajan. Tästä puolestaan onkin yllättäen aiheutunut se, että hän raportoi jatkuvasti minulle negatiiviseen sävyyn työn edistymisestä, tyyliin "eihän se tietenkään edistynyt niin nopeasti kuin mitä mä luulin" ja että "jotenkin kummasti siihen vaan kuluikin ihan hirveän paljon aikaa".

Mies levittää tököttiä.
Sinänsä yksittäsinä kertoina tuollainen raportointi kertoo vain yksittäisen työvaiheen vaatiman ajan väärin arvioinnista, mutta kertautuessaan jatkuvasti päivittäis- ja viikottaistasolla, onkin yleisenä tuloksena fiilis jatkuvasta tietynlaisesta tyytymättömyydestä, kuten että minä en olisi tarjonnut tarpeeksi aikaa (lastenhoito, perhevelvollisuudet) työn suorittamiseen, tai sitten muuten vain tukijoukoille (minulle) välittyvä tunne siitä, että hommat ei etene ja että tätä rakennus***ä tulee kestämään seuraavat sata vuotta.

Lopulta minun piti selata blogia taaksepäin nähdäkseni, että mistä moinen tyytymättömyysviestintä johtuu, tai siis lähinnä todistaakseni itselleni ja miehelle, että syytä tyytymättömyyteen ei ole. Ja blogia alaspäin vierittämällä piirtyikin silmien eteen aivan älytön edistys. Talomme kohdallahan oli hetki sitten ihan vain metsää, todellakin, ja nyt siinä tämä:


Ihka oikea talo, ja vielä bonuksena talon takana kokonainen vaja. Vastaava mestarikin kirjoitti lainannostoa varten valmiusastearvioksi 45%, mikä kuulostaa ainakin minusta aivan huikealta, kun ajattelee että pari kuukautta sitten tontilla vieraili vasta kaivinkone, eli perustuksiakaan ei vielä ollut.

Yllättävää huomata, miten elämässä välillä asiat kääntyvätkin päinvastoin kuin miten ne tuntuvat ensin olevan. Aluksi hankalan tuntuinen ihmissuhde saattaakin lopulta olla se palkitsevin; aluksi hirveältä tuntunut elämänkäänne saattaakin tuottaa parhaan lopputuloksen, ja toisaalta kova optimismi saattaakin aiheuttaa jatkuvaa pettymystä. Oli miten oli, talo edistyy hienosti!!!
...
Itse olen opiskellut, autellut välillä raksalla, hoidellut perhe-elämää sekä... kaipaillut töihin. Kuitenkin, oikeasti, puhun järkeä itselleni: Sitä parempi mitä vähemmän töitä on, koska oikeasti opiskelut eivät muuten etene, ja nyt ne etenevät.

Varhainen työaamu. Nyt tuohon aikaan tosin olisi jo pimeää, luulisin.
Pääsin käymään jo yhdessä kahdeksan opintopisteen ikuisuustentissäkin, ja nyt luen kolmen opintopisteen ei-niin-ikuisuus-vaan-ennemminkin hätiköintitenttiin. Takaisin tenttikirjojen ääreen siis!

lauantai 12. syyskuuta 2015

Terveisiä katolta!

Siis katto ei lähetä teille terveisiä, vaan terveisiä meikäläiseltä, katolta käsin!
Pääsin vähäksi aikaa aputytöksi katolle hilaamaan finfoam-levyjä ylös kun herra raksamestari ne ensin tuuppasi minulle melkein ylös asti.
Odotellessani katolla kun ko mestari harjasi seuraavasta levystä lukkeja ja roskia pois, nappasin tietysti selfien. Tihrustaessani kuvaa hieman liian aurinkoisessa säässä näytin mielestäni ruudulla pätevältä, mutta nyt kun näen kuvan paremmin, huomaan että näytänkin lähinnä väsyneeltä.
No, vastannee paremmin totuutta.


Meillä on siis jonkinlainen kattokin jo olemassa. Vettä se ei ihan vielä pidä, mutta mikäli hommat sujuvat suurin piirtein toivotusti, niin ihan pian oltaisiin jo siinäkin vaiheessa, mikä osaltaan pienentäisi hiukan stressiä. (Siis minun stressiäni hiukan, mutta rakentavamman osapuolen sitten enemmänkin.)


Tässä kuvassa kattoa sisältä, kannatinpalkkien välistä pilkottaa jo lautakattoa. Ulkoapäin ei oikein tuoreita kuvia nyt olekaan, muita kuin tuo missä istun katolla itse. Ulkoapäin katto on tällä hetkellä lähinnä eristelevyjen valkoinen, ja piristyksenä on vihreä eristeteippiruudutus, mikä vilahtelee kuvassakin.

...

Omaan pikku maailmaani kuuluu sellaista, että lopetin työt, opiskelin parisen viikkoa kuumeisesti (samalla kun hoivasin esikoista joka oli lyhyenlännät puolisentoista viikkoa kotona ulkomaan kesätöiden ja eri ulkomaahan sijoittuvan opiskelun välissä).
Valitettavasti minun on myönnettävä, että podin hoivan ja opiskelun ohessa samalla melko pahoja vieroitusoireita työstäni.

En oikein muista, että minkä verran olen täällä blogissa omaa stooriani valottanut, joten mainittakoon sen vuoksi, että olin todella pitkään,  lähes 18 vuotta kotiäitinä seitsemälle lapsellemme.

(Nooh, mainittakoon myös tässä nyt saman tien sekin että kyllä, kaikilla on sama isä. Tätä nimittäin ihmiset kysyvät sen verran usein kuullessaan lapsimäärästäni, että olen tullut tulokseen, että asiaa pohtii monikin kuullessaan että olen seitsemän lapsen äiti.)

Lyhyt versio tapahtumien kulusta on se, että sitten päätin tehdä jotain muuta, ja menin opiskelemaan. Pitempi versio sisältäisi toki aimo annoksen kipuilua, kriiseilyä ynnä muuta vastaavaa, mutta tässä vaiheessa niiden yli voi onneksi jo loikata sulavasti.
Menin siis opiskelemaan, ja opiskelinkin yhtä täydellä höyryllä kuin mitä rakentavampi osapuoli nyt rakentaa taloamme.
Toissa kesänä aloimme tarvita enemmän tuloja mieheni insinööritulojen lisäksi, joten aloin etsiskellä itselleni osapäiväistä työtä opiskelun rinnalle, mutta päädyinkin kokopäiväisesti postiin, jonne jäin yli vuodeksi tekemään sijaisuuksia, jotka olivatkin varsin riittoisia.
Nyt kuitenkin järkeni sanoo, että olisi aika opiskella opiskelut loppuun, juurikin jälleen raha-asioiden vuoksi, kun tällä hetkellä talolainaa ei vielä tarvitse suuremmin maksella pois, mutta kohta koittaa sitten senkin aika, ja olisi tietty mukavaa jos olisin valmistunut niihin aikoihin.

Opiskelu kuitenkin on melko hankalaa, kun vaikka sisäistän asioita helposti, tekee paikallaan istuminen minusta levottoman ja ahdistuneen/masentuneen. Viime viikolla pääsinkin neljäksi päiväksi töihin, mikä piristi mieltä ja kukkaroa, mutta tietenkin jokainen tenttikirjoista erossa vietetty päivä hidastaa opiskelutunnelin pään saavuttamista.
Toivoisin että tuleva lukuvuosi toisi sopivassa suhteessa töitä ja opiskelua, niin että voisi aina silloin tällöin käydä töissä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän opiskella.

Ps. Viimeksi kirjoitellessani odoteltiin röntgenkuvauksen tuloksia: rakentavamman osapuolen sormen tyvinivelessä oli kuin olikin pieni murtuma, mikä hoituu sillä, että nimetön ja pikkusormi on teipattu yhteen parisen viikkoa, mikä ei ole juurikaan hidastanut miehen tahtia. Rakentavampi osapuoli on siis myös ollut hajottavampi osapuoli, kun on hajoittanut itseään suhteellisen tiuhaan tahtiin. Täytyy myöntää, että nyt on kyllä hirvittänyt melko paljon, kun olen tiennyt että hän työskentelee katolla, joten tämänkin vuoksi olisi mukavaa, jos katto valmistuisi piakkoin ;)

tiistai 1. syyskuuta 2015

Meitsi muuttaa

Talorintamalle kuuluu fantastista! Kerrassaan niin fantastista, että joudun tosissaan pidättelemään itseäni etten pakkaisi hammasharjaa ja makuupussia reppuuni ja muuttaisi jo taloon. Finfoamien päälle olisi lämpöistä viritellä se makuupussi ja hirsiseinä toisi henkistä lämpöä ja turvaa - ovia ja ikkunoita ei tietty vielä ole, eikä kunnollista kattoakaan, mutta mitäpä pienistä!

Tosiaan, enää emme puhu tontista, vaan puhumme talosta, koska tontille on noussut talo. Kokenut hirsipystytysporukka kävi hommissa päivän plus puolikkaan toista päivää, ja hirret olivat ylhäällä.

Näissä kuvissa ällistelen hirsien hienoutta ensimmäisen päivän iltana.


Hirsiseinä nousee korkealle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle kuin jossain vaiheessa jännitin, eli pelkäämääni jonkinlaista suhteettomuutta ei ole ainakaan vielä ilmennyt.
Päin vastoin, olemme ihan hurjan tyytyväisiä talossa noin kaikkeen.


Eikös nurkan liitos olekin kaunis! Nurkka jää ihan tuollaiseksi - alunperin siihen oli tarkoitus tulla nurkkalaudat liitoksen päälle, mutta onneksi kaupanhieronta - ja suunnitteluvaiheessa istuskellessani Kontio-toimiston sohvalla tutkiskelin mallinurkkaa, joka oli kasattu toimistoon, ja liitos oli kaikessa luonnollisuudessaan niin kaunis, että mitäpä sitä peittelemään, todellakaan.


Ikkunasta avautuvasta maisemastakin pääsi jo ottamaan maistiaisia, ja tykkäsin kyllä kovin! (Imperfektimuoto siksi, että nyt tuon isoimman ikkunan edessä on pressu, eikä luontoa pysty enää samalla tavoin fiilistellä sisältä käsin). Yllä olevassa kuvassa on olkkarin isoin aukko, aukkoon tulee terassille johtava ovi sekä kolme isoa ikkunaa.


Hirsi vaan on niin huippumateriaali! Olemme jo useampia vuosia asuneet homeisessa lastulevykolkassa, ja aina kun pääse lähelle näitä ihania, lämpimiä, hyvätuoksuisia, paksuja ja kauniita hirsiä, niin mieleen tulee epäuskoinen, unolmantapainen toive siitä, että pääsemmekö me oikeasti asumaan tuollaisessa ympäristössä...

Kuvat ovat kuten ennenkin hieman jälkijunassa, eli te jotka pääsette tavalla tai toisella kurkkaamaan raksalle ihan livenä näette jo pidempääkin edistystä :) Blogiinkin sitä on taas luvassa, kunhan ehdin seuraavan kerran kirjoittelemaan ja kuvia liimailemaan. Kuvien siirteleminen kännykältä tai kamerasta blogiin käy sivumennen sanottuna minulta tuskaisen hitaasti ja kankeasti, siksikin lykkään liimailua... Täytyisi varmaan etsiä jokin helpompi keino, varmasti sellainenkin on olemassa.


Eli varsin hyvin raksalla siis menee, mutta jottei totuuskuva jäisi vallan yksipuoliseksi, niin kerrottakoon myös, että perhe-elämään ja parisuhteeseen liittyviä haasteita on kyllä kohdattu tässä männäviikollakin.

Tavallaan rakentamiseen liittyvät tsydeemit ovat menneet perheen kannalta jopa paremmin kuin olisin osaanut arvata, mutta toisaalta odotukseni eivät ehkä olleetkaan kovin korkealla, vaan olin ennemminkin varautunut massiiviseen parisuhdeproblematiikkaan.
Se mihin en (jostain syystä) ollut osannut varautua, oli lasten ikävöiminen isää. Etenkin kuusivuotias on ollut ehdoton isänkaipuussaan, ja luulen että sitä muutkin hiljaa mielessään potevat, ja itse luonnollisesti poden riittämättömyyden tunnetta kun yritän yksin revetä huomioimaan koko liutaa lapsia.

Parisuhteessa haasteet tuntuvat menevän viikon sykleissä, tyyliin että viikolla sinnittely sujuu ihan mainiosti, mutta loppuviikosta sitten alkaa räiskyä. Isoimmat (toistaiseksi kuitenkin aika harvoista raksaelämään liittyvistä) riidoista ovat tulleet siitä, kun rakentavampi osapuoli tulee piipahtamaan kotona, ja noina harvoina kotiminuutteina yrittää projektinhallintaan tottuneena hallita raksaprojektin lisäksi myös kotirintamaa, jota taas olen pyörittänyt ihan omalla tavallani jo päivä- ja viikkokausia melko itsekseni. Mutta tuosta hallinnoimisesta on nyt sanottu, näin nätisti ilmaistuna ;)

Nyt jännitetään vaihteeksi röntgenin tuloksia, kun edellä mainitun osapuolen sormi otti osumaa eilen. Eipä käy ainakaan tylsäksi. Aurinkoa sinunkin viikkoosi!